Kärsivän taiteilijan myytti pitää tuhota lopullisesti

Esa Töykkälä

08 helmi 2026 — 10 min read

"Viimeinen suuri rakkauteni."

Millainen tilanne tai ihminen tulee ensimmäisenä mieleesi tällaisista sanoista?

Ehkä joku muistelemassa aviopuolisoaan, jonka vierellä hän istui ja nukkui saattohoidon viimeisiin tunteihin asti?

Kenties diplomaatti, joka miettii millaista oli hyvästellä rakas ihminen lentokentälle, koska ura repii elämää eri suuntaan kuin sydän?

Tai joku, joka katuu sitä kuinka menetti tärkeän ihmisen elämästään oman addiktionsa takia?

Ihan mahdollisia vaihtoehtoja kaikki. Tässä yhteydessä tarkoitan kuitenkin näyttelijä Jim Carreyta.

The last great love of my life. Näin Carrey on kuvaillut suhdettaan toiseen näyttelijään, Renée Zellwegeriin.

Carrey ja Zellweger tutustuivat toisiinsa Me, Myself & Irene -komedian (2000) kuvauksissa. He alkoivat seurustella pian elokuvan kuvausten päätyttyä. Suhteesta tuli virallinen, ja Carrey ja Zellweger alkoivat näkyä yhdessä punaisilla matoilla.

Suhde jäi kuitenkin lyhyeksi. Carrey ja Zellweger erosivat vain noin vuoden seurustelun jälkeen.

Carreyn sydän särkyi. Ja kuten monta kertaa aiemminkin elämässään, hän löysi itsensä taas kamppailemasta vaikean masennuksen kanssa.

Carrey muistelee Netflixin dokumenttielokuvassa Jim & Andy: The Great Beyond (2017) elämänvaihettaan, joka erosta seurasi:

"I was very heartbroken. And that was really just about that feeling of being, ‘My God, I have to erase this from my mind.’ And also the feeling that that person had erased you. I felt like I had been erased."

Tosielämä tuppaa usein olemaan fiktiota kummallisempaa. Tai ainakin sillä on usein julma tilannetaju: kun Carrey vielä käsitteli eroa ja sydänsurujaan, hänelle tarjottiin roolia elokuvasta, joka käsittelee parisuhteen päättymistä.

Eternal Sunshine of the Spotless Mind -elokuvan käsikirjoituksessa Joe-niminen mies saa kuulla, että hänen elämänsä rakkaus, Clementine, on käynyt läpi lääketieteellisen prosessin pyyhkiäkseen mielestään pois kaikki Joeta koskevat muistot. Tyrmistynyt Joe haluaa ryhtyä itsekin samaan proseduuriin.

Komedioistaan ja kumikasvoistaan tunnettu Jim Carrey oli jo aiemminkin osoittanut esimerkiksi The Truman Show'ssa (1998) kykenevänsä myös vakaviin rooleihin. Silti nyt oli vuorossa projekti, joka edellytti häneltä poikkeuksellista syvyyttä.

Kun masentunut Carrey tapasi ohjaaja Michel Gondryn projektin tiimoilta ensimmäisen kerran, Gondry huomasi Carreyn tuskan heti. Tulisi vielä kuitenkin kestämään ainakin vuosi, ennen kuin elokuvan tuotanto ehtisi käynnistyä.

Gondry kuitenkin ihastui Carreyn kärsimykseen ja esitti pyynnön: ethän parane.

Carrey muistelee tätä ensikohtaamista Netflixin dokumentissa:

“When I met Michel Gondry, he looked at me over lunch and he said, ‘Oh my God, you’re so beautiful. You are so beautiful right now. You’re so broken. I love this. Please don’t get well.' Because the movie wasn’t shooting for another year. So he asked me not to get well. That’s how fucked up this business is."

Gondry ohjasi elokuvaa lievästi sanottuna eksentrisillä metodeilla. Hän ei esimerkiksi kertonut milloin kamerat oikeasti lähtivät käyntiin, eikä koskaan huutanut action, koska hänen mielestään sellainen vain rikkoisi illuusion ja tekisi näyttelijöistä puisevia. Gondry halusi nostaa pintaan aitoja tunteita, kun taas Carreyssa ohjaustyyli herätti lähinnä turhautumista.

Elokuvan tuottaja Anthony Bregman on kertonut, että tarkoituksena oli "destabilisoida" Jim Carrey kuvauspaikoilla tavalla, johon tämä ei ollut aiemmin tottunut. Bregman on sanonut, että Carrey todella vihasi elokuvan tekemistä.

Michel Gondry antoi elokuvassa roolin myös Ellen Pompeolle, joka näytteli Joen entistä kumppania. Carrey suuttui ja näki Gondryn pyrkivän jälleen hänen ihonsa alle, sillä Pompeo muistuttaa monellakin tapaa hyvin paljon Renée Zellwegeriä. Gondry itse on kieltänyt tällaiset tarkoitusperät.

Loppujen lopuksi Pompeota ei kuitenkaan edes näy elokuvassa, sillä kaikki hänen kohtauksensa leikattiin pois.

Eternal Sunshine of the Spotless Mind -elokuvassa Clementinen roolia näyttelee Kate Winslet. Eräässä kohtauksessa Clementine ja Carrey istuvat kylvyssä. Kohtausta varten heidän piti (jostain syystä) maata lämpimässä vedessä kolme tuntia kirkkaiden kuvausvalojen alla.

Tuntien jälkeen Winslet nousi ammeesta ylös, pyysi hieman vettä juodakseen ja pyörtyi.

Ohjaaja Gondry kuitenkin näki tilanteessa potentiaalia. Hän halusi jatkaa kuvaamista, luultavasti ajatellen, että Winsletin terveydentilan äkillinen romahtaminen herättäisi Carreyssa aitoa huolta, jota olisi hieno saada taltioitua kameralle.

Tunteita tilanne kyllä Carreyssa herätti, raivoa nimittäin. Eri lähteistä löytyy hieman vaihtelevia kuvauksia siitä, mitä tilanteessa oikeasti tapahtui. Carrey kuitenkin kilahti aivan kunnolla. Gondry on myöhemmin todennut, että kyseessä oli tilanne, jossa hän aidosti kuvitteli ohjaajana saavansa pääosan esittäjältä turpaansa.

Huomaan muuttuvani kovin tunteelliseksi, kun muistelen näitä anekdootteja elokuvan tekemisen taustoista. Mutta en siksi, että siinä olisi mitään kaunista — vaan siksi, että tällainen lähestyminen luovaan työhön vituttaa minua suunnattomasti.

Miksi tämän elokuvan kuvauksissa ei olisi voinut olla miellyttävää ja turvallista?

Miksi Carrey ja Gondry eivät olisi muka voineet keskustella sydänsuruista ja masennuksesta kuin aikuiset ihmiset? Miten Carreyn paraneminen olisi muka pilannut elokuvan?

Miksi ohjaaja ei pysty luottamaan näyttelijöiden ammattitaitoon ja kykyyn näytellä kärsimystä, vaan sen sijaan kokee, että se pitää ärsyttää tai kiduttaa heistä esiin?

Ehkäpä kaikki tämä tuntuu niin turhauttavalta senkin takia, että Eternal Sunshine of the Spotless Mind on valtavan kaunis, liikuttava ja suorastaan innovatiivinen elokuva.

Siksi tekee mieli ajatella: kunpa se kaiken tuollaisen perseilyn jälkeen olisi edes ihan paska leffa, mutta kun ei!

(Kunhan vaahtoan; tietenkin elokuva on aina osiensa summa, eikä yksittäisen auteurin tuotos. Lopputulokseen jättää kädenjälkensä kovin moni muukin kuin vain ohjaaja.)

Ajatus siitä, että taiteilijan pitää mieluummin piehtaroida kärsimyksessään paranemisen sijaan on suurin piirtein yhtä vanha kuin taiteen tekemisen historia itsessään.

Jo Aristoteleen kerrotaan päätelleen, että poikkeuksellinen luovuus tai nerous kulkee väistämättä jonkinlaisen hulluuden kanssa käsi kädessä. Hän pohdiskeli, miksi niin monet valtionmiehet, runoilijat tai muut taiteilijat ovat kärsineet "mustan sapen" sairauksista.

Musta sappi viittaa tässä yhteydessä melankoliaan. Sana melankolia juontuu kreikan kielen sanasta μελαγχολία: mélas, musta, ja kholḗ, sappi.

Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa Sydänsurujen historia -kirjassaan siitä, miten vielä keskiajallakin sydänsurujen ajateltiin olevan itse asiassa "maksansuruja":

"Rakastunut ihminen oli sangviininen (lat. sanguis, veri) eli hänellä oli kehossaan liikaa verta, joka teki siitä kuuman ja kostean. Liian veren ajateltiin tulevan maksasta, joten itse asiassa se oli rakkauden elin, ei niinkään sydän. Liiallista rakkautta poteva kiehui sananmukaisesti kuiviin. Tämä johti melankoliaan, joka oli mielen sairaus."

Sen sijaan että Michel Gondry olisi luottanut Jim Carreyn kykyihin ihmisenä ja näyttelijänä, hän koki jonkinlaisella aristoteelisella tavalla, että Carreyn melankoliaa pitää vaalia tai suorastaan kasvattaa entisestään. Ikään kuin lopputulos ei millään muulla tavalla olisi uskottava tai onnistunut.

Eternal Sunshine of the Spotless Mindin kuvauksiin liittyvät tarinat eivät suinkaan ole esimerkkinä rajuimmasta päästä.

Silti Gondryn ajattelutapa on taiteen tekemisen historiassa vain yksi lukemattomista esimerkeistä siitä, miten jonkinlaisena nerona itseään pitävä taiteilija (ei ihan aina, mutta lähes aina mies) kokee asiakseen ruokkia keinotekoisesti muiden kärsimystä luovuuden nimissä.

Tällainen ajattelu vain tuppaa sivuuttamaan kokonaan sen tosiasian, että elämä heittää eteemme aivan riittävästi kärsimystä muutenkin.

Kuten psykoterapeutti Phil Stutz muistuttaa: kaikki me joudumme painimaan kivun, epävarmuuden ja toistuvan työn kanssa. Ne ovat asioita, joita kukaan ei pääse elämässään pakoon.

Siksi ihminen, joka kokee, että kärsimyksen kuvaaminen edellyttää kärsimyksen houkuttelua pintaan jonkinlaisen härnäämisen tai "epävakauttamisen" keinoin, ei ole luova tai innovatiivinen. Hän on vain lapsellinen ja tyhmä.

Tämän tekstin kirjoittaja, jossain päin Pohjanmaata vuonna 1993, vielä autuaan tietämättömänä niistä kärsimyksistä, jotka häntä elämässä odottavat

Olen itse kamppaillut vakavan masennuksen ja itsetuhoisuuden kanssa. Olisi tietysti mukavaa, jos voisin kertoa näistä asioista menneessä muodossa. Juuri tällä hetkellä on vain todettava, että kamppailu jatkuu.

En tietenkään voi puhua muiden luovien ihmisten puolesta, ainoastaan omasta näkökulmastani. Sen voin kuitenkin todeta, että kun omat ongelmani ovat olleet vakavimmillaan, olen tuntenut oloni kaikkea muuta kuin luovaksi.

Hieman ristiriitaisesti juuri tämä on saanut minut usein aiempaakin epätoivoisemmaksi, koska pidän kovasti luovan työn (kuten piirtämisen ja maalaamisen) meditatiivisesta vaikutuksesta ja siitä, miten se auttaa minua olemaan yhteydessä sekä minuun itseeni että ympäröivään maailmaan.

Paradoksi vain on siinä, että kärsimys ei vauhdita luovuutta, ainoastaan tukahduttaa sen. Mitä enemmän kärsii, sitä vähemmän haluaa luoda yhtään mitään, vaikka juuri luovasta tekemisestä saattaisi olla apua.

Tässä päästään nyt siihen kohtaan, jossa pystyn suorastaan kuulemaan jonkun kysymyksen: no entäs Vincent van Gogh sitten?

Eikö hän leikattuine korvineen ole klassinen esimerkki siitä, miten taide kumpuaa kärsimyksestä? (Ja listaa voisi jatkaa vaikkapa Edvard Munchilla tai Frida Kahlolla tai Sylvia Plathilla.)

Tähän kysymykseen David Lynchilla on täydellisen suora vastaus.

"You don't have to suffer to show suffering. You don't have to be filled with turmoil to show turmoil. Have it in the story.

A lot of people say, well, suffering is good for art. Look at van Gogh, they say. And I say, let's take a look at van Gogh. Van Gogh didn't go out painting because he hated it. The only time he was happy, probably, was when he was painting. He painted because he loved to paint.

It's just common sense. Negativity is the enemy of creativity. If someone is depressed, they say they don't even feel getting out of bed, let alone working."

Toistetaan tämä vielä: jos haluat näyttää tai kommunikoida kärsimystä, sinun ei tarvitse kärsiä.

Itse asiassa se on juurikin David Lynch, jonka filosofia toimii tästä erinomaisena esimerkkinä. Hän eli kuten opetti.

Lynchin elokuvat ovat synkkiä, omituisia, kauhistuttavia ja ahdistavia. Ne kuvaavat maailmaa, jossa pintapuolisesti katsoen arki näyttää olevan järjestyksessä, mutta kunhan katsettaan hieman kääntää, ääreisnäössä alkaa hahmottua järkyttävää väkivaltaa, pahuutta ja kaaosta.

Kuten Lynch itse on sanonut: "I like blossoming, but I also like the decay". Kauniin kuoren alla kuplii mätä. Lynchin maailmassa kuori on hyvin ohut.

Siksi monista voi kuulostaa yllättävältä, miten Lynch itse on kuvaillut ihanteellista tapaansa toimia ohjaajana.

Hänen mukaansa elokuvan kuvauksissa pitäisi tuntua miellyttävältä, "like a happy Thanksgiving every day". Ei pelkoa, vaan mahdollisimman paljon turvallisuuden tunnetta.

Lynchin mukaan ihmiset, jotka johtavat kuvauspaikkaa pelolla, ovat sanalla sanoen tyhmiä.

Voisikohan tämä olla yksi David Lynchin taiteen suurimmista salaisuuksista? Siis se, että monien lähteiden perusteella hänen kanssaan oli oikeastaan ihan mukavaa tehdä töitä — tai ainakaan se ei ollut yhtä helvetin via dolorosaa.

Mitä näyttelijät sitten itse ovat sanoneet Lynchista?

Laura Dern näytteli pääosaa Lynchin kenties häiritsevimmässä elokuvassa Inland Empiressa (2006). Hän on kuvaillut Lynchin kanssa työskentelyä näin:

"I once said to my mom that David’s unconditional trust in me is something I’d only ever felt from her. It’s that kind of love where they just believe in you so much. [He] saw things in me I didn’t see in myself."

Justin Theroux on kuvaillut Lynchin kanssa työskentelyä näin:

"Working with David is probably the best time you’ll ever have in your life. Contrary to what anyone might think, when you’re making a David Lynch movie you don’t feel like you’re making a David Lynch movie; you feel like you’re making a Farrelly brothers movie or something. He’s just a really, really fun guy to be around, and everyone that he works around and hires is just a blast."

Myös Theroux näytteli Laura Dernin rinnalla Inland Empiressa. Kyseistä projektia hän on muistellut seuraavasti:

"The crew David Lynch assembles are great. You're giggling. The stuff with Laura Dern and Inland Empire, we were laughing so much. Then you go to the screening of it, your brains all over the back wall. I had no clue that that's how that scene was gonna be, the tone of that."

Patricia Arquette on kertonut siitä, kuinka Lynchin Lost Highway'ssa (1998) näytteleminen hermostutti häntä erityisesti alastonkohtausten takia. Asiaa ei helpottanut se, että eräänä kuvauspäivänä tuotannon jäsenet laukoivat hänestä epäasiallisia kommentteja. Arquette muistelee:

So, for example, when Alice is forced to strip for those gangsters, I was thinking of Salomé dancing for Herod. There was some weirdness with some of the actors in that scene. I told David they were saying creepy, lascivious things, and he asked me to go outside. When I came back, they were all looking at the ground very apologetically.

Naomi Watts on kertonut, että ennen päärooliaan Lynchin Mulholland Drivessa (2001) hän oli lähellä lopettaa näyttelemisen. Wattsin mukaan Lynch pelasti hänen uransa ja oli ensimmäinen ohjaaja, joka aidosti kuunteli häntä ja sai hänet kokemaan olonsa nähdyksi.

Kun Lynch kuoli tammikuussa 2025, Watts muisteli Instagram-päivityksessään:

“Finally, I sat in front of a curious man, beaming with light, speaking words from another era, making me laugh and feel at ease. How did he even ‘see me’ when I was so well hidden, and I’d even lost sight of myself?! It wasn’t just his art that impacted me – his wisdom, humour, and love gave me a special sense of belief in myself I’d never accessed before.”

Vastaavia Lynch-muisteluja olisi paljon muitakin. Mutta vielä kerran, niin että sinne takariviinkin kuuluu kunnolla: kärsimyksen kommunikointi ei edellytä kärsimistä.

Kumpuaako luovuus eletystä elämästä? Tietenkin. Onko kärsimys osa elämää? Tietenkin.

Mutta ei Vincent van Gogh luonut taidetta kärsimyksen takia, vaan siitä huolimatta.

Ja miksi toistamme aina niin usein van Goghin kaltaisia kärsimystarinoita, kun toisenlaisiakin olisi? Esimerkiksi Pierre-August Renoir vielä vanhoilla päivilläänkin maalasi kaunista taidetta vaikeasta nivelreumastaan huolimatta, eikä sen inspiroimana.

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessani siitä, miten luova tekeminen voi tuntua hyvinkin tuskaisalta ja vaativalta. Viittasin tekstissä myös George Orwellin Why I Write -esseeseen, jossa hän kuvailee kirjan kirjoittamista kivuliaan sairauden kaltaiseksi prosessiksi.

On silti aivan eri asia kuvailla kirjoitusprosessin vaikeutta kuin romantisoida aidosti haitallista kärsimystä ja esittää sen olevan hyväksi luovuudelle. Kärsimys on vain kärsimystä.

Sitä paitsi Orwellin esseestä minulta jäi mainitsematta muitakin puolia, kuten se, millaista iloa hän huomasi saavansa ihan vain sanoista, vaikkapa siitä, miten John Milton on kirjoittanut Paradise Lost -runon säkeeseen he-pronominin muotoon hee — näinkin voi siis tehdä! Sanataiteen ilo edusti Orwellille luultavasti samaa mitä maalaaminen Renoirille tai van Goghille.

Luovuus kukoistaa tilassa, jossa ihminen voi hyvin, on kylläinen ja pystyy elämään katto päänsä päällä, eikä missään destabilisoidussa paikassa, jossa joutuu kantamaan huolta esimerkiksi vastanäyttelijänsä terveyden puolesta.

Kun Eternal Sunshine of the Spotless Mind sai lopulta ensi-iltansa vuonna 2004, elokuvan pressikiertueella Jim Carrey vitsaili, että hän ja Michel Gondry selvittivät lopulta välinsä "kuin miehet" eli tappelemalla paljain nyrkein.

Oikeasti Carrey vaikuttaa päästäneen irti Gondrya kohtaan kokemastaan kaunasta. Sittemmin he ovat tehneet yhteistyötä myöhemminkin.

Ei sillä, että Carrey muutenkaan vaikuttaisi kovin kaunaiselta ihmiseltä.

Vuonna 2020 Howard Stern haastatteli Jim Carreyta ja huomautti, että tämän tapa viitata Zellwegeriin "viimeisenä rakkautena" kuulostaa pahasti möhlineen ja katuvan miehen puheelta.

Katumuksesta ei kuitenkaan ole kyse, Carrey vakuuttaa: