Kun haluat napata yleisön huomion, muista piilottaa ruumis
Oman luovan uran paras saavutus, ja nyt se on ohi.
"I’m being totally honest because I’m in this anxious place, but I’m afraid this will be the best thing I ever do. I think it will be. That it might be over is sad."
Näin sanoi käsikirjoittaja ja ohjaaja Mike White Vulturen haastattelussa vuonna 2013.
White oli uransa huipulla. Hän oli päässyt toteuttamaan toistaiseksi kunnianhimoisinta luovaa visiotaan, kun HBO oli tilannut hänen käsikirjoittamansa Enlightened-sarjan.
Nyt hän oli putoamassa huipulta unelmansa kanssa rytinällä alas, sillä HBO aikoi hyllyttää Enlightened-sarjan toisen tuotantokauden jälkeen. White olisi halunnut jatkaa tarinaa vielä kolmannellekin kaudelle, mutta se jäi kesken. Katsojaluvut olivat HBO:lle liian pienet.
White oli kirjoittanut sarjan pääroolin yksinomaan Laura Dernille. Dern näyttelee sarjassa Amya, joka saa töissä räjähtävän hermoromahduksen. Sen seurauksena Amy lähtee kuukaudeksi Havaijille etsimään itseään.
Amy palaa tropiikin hermolomalta self-help-versiona itsestään, joka haluaa jakaa muillekin positiivisia energioitaan ja kertoa parantumisestaan. Kun arki sitten väistämättä iskee päin pläsiä, Amy joutuu huomaamaan, että ehkäpä itsekeskeisyydestä ja kusipäisyydestä eroon pääsemiseen ei riitä pelkkä Havaijin-loma ja meditointi.
Mike White on sanonut olleensa aina kiinnostunut henkilöhahmoissa eräänlaisesta buddhalaisuuden arkkityypistä – siis siitä, miten ihmiset kulkevat pitkiä matkoja etsiäkseen onnellisuutta (tai valaistumista) sielunsa ulkopuolisista paikoista, kuten wellness-retriiteiltä, eivätkä ymmärrä, että vastaus on kulkenut heidän mukanaan koko ajan.
Wherever you go, there you are.
Spirituaalinen kelailu voi kuitenkin olla hankala pala myytäväksi suurelle yleisölle. Vulturen haastattelussa White myös totesi pettyneenä, että keskeinen syy sarjan hyllyttämiseen oli naispääosa.
Paitsi että Enlightenedin päähahmo oli sekasortoinen, ärsyttävä ja spirituaalisen herätyksen kokeva narsisti, hän vieläpä kehtasi olla nainen. Vielä 2010-luvun alussa tällainen oli verrattain harvinaista.
White sanoo:
"It irritates me. When the show came out, I saw that because the face of the show was a woman, it was put in this box with The Big C and these other female-led shows. And somehow it was a 'less than' kind of show just from people coming to it that way. If we had a male lead character, I think people would have approached it in a different, kind of more serious-minded way."
Yleisö ja kriitikot ovat kuitenkin alkaneet löytää sarjan hiljalleen uudelleen.
The Guardianissa Brigid Delaney kehuu kritiikissään Laura Dernin roolia tämän uran parhaaksi. Delaney myös toteaa, että ihmisen keskeneräisyydestä muistuttava sarja vain oli yksinkertaisesti aikaansa edellä. Tätä nykyä naisetkin ovat antisankareina yleisempi näky tv-sarjoissa.
Brigid Delaney
Muutamia vuosia myöhemmin Mike White palasi samojen teemojen äärelle. HBO:n The White Lotus -sarjassa joukko yläluokkaisia turisteja saapuu Havaijille viikon mittaiselle luksuslomalle.
The White Lotuksessa hahmot ovat erittäin varakkaita. Samalla se tarkoittaa, että heidän tieltään on poistettu kaikki olosuhteisiin (kuten asumiseen, ruokaan tai matkustamiseen) liittyvät esteet. He ovat paratiisissa, mutta silti onnettomia, ja mikä pahinta, he eivät voi laittaa tunteitaan olosuhteiden piikkiin.
Mihin ihminen ajautuu tällaisessa tilanteessa? Tämän pohtimisesta Mike White on loputtoman kiinnostunut.
The White Lotuksesta tuli Whiten uran suurin menestys. Tätä kirjoittaessa sarja on voittanut 15 Emmy-palkintoa, saanut 17 Golden Globe -ehdokkuutta ja rikkonut useita HBO:n katsojalukuennätyksiä. Sarjan neljättä kautta valmistellaan parhaillaan, ja kuvausten on tarkoitus alkaa keväällä Ranskassa.
Enlightened-sarjaan verrattuna tällä kertaa yksi kriittinen yksityiskohta oli kuitenkin muuttunut: kuollut ruumis, jonka Mike White oli pudottanut käsikirjoituksen alkuun.
The White Lotus alkaa paljastuksella ruumiista, jota lastataan lentokoneen ruumaan lomaviikon päätteeksi. Kuka, kenen jäljiltä tai miten – se jää vielä avoimeksi.
Tämän jälkeen juoni hyppää ajassa viikon taaksepäin. Ruumis jää kysymysmerkiksi taustalle, ja samalla kun katsoja jää odottamaan vastauksia muutaman jakson ajaksi, White puolestaan ostaa saman verran aikaa päästäkseen käsittelemään itselleen merkityksellisiä teemoja.
White siis myy The White Lotuksen murhamysteerinä, mutta se on pelkkää juonta.
Varsinainen tarina keskittyy etuoikeutettuihin rikkaisiin, jotka joutuvat myöntämään, että syy heidän alakuloonsa saattaa sittenkin olla peilissä eikä ympäristössä. Tämä on se tarina, jonka kertomisesta Mike White on ennen kaikkea kiinnostunut.
NPR:n haastattelussa White vitsailee, että ehkäpä hänen olisi alun alkaenkin pitänyt dumpata ruumis myös Enlightened-sarjaan.
"I've been making stuff for a long time, and when that first season became such a water cooler show where people were talking about it, I was like, actually had I only known if I'd put a dead body at the beginning of Enlightened, maybe people would have watched it... you realize these kinds of hooks do actually get viewers, and it is not what what drives me to make this stuff, but I do enjoy it when people see it and are engaged in it. So it felt like obviously that device did work the first season.
It's not really my natural wheelhouse. But as somebody who's been kind of working in the margins, it is kind of nice to have viewers."
Teräviä esineitä ja ruumiita keskilännessä
Vuonna 2012 ilmestynyt Gone Girl -rikosromaani teki Gillian Flynnista suoranaisen kirjailijatähden. Epäluotettavaa kerrontaa ja äkkivääriä juonenkäänteitä taitavasti yhdistelevästä jännäristä tuli valtavan suosittu teos ja yksi vuoden puheenaiheista.
Flynn myös sovitti oman kirjansa elokuvakäsikirjoitukseksi. David Fincher ohjasi käsikirjoituksen pohjalta Gone Girl -elokuvan, josta tuli ilmestyessään 2014 niin ikään massiivinen menestys sekä yleisön että kriitikoiden kesken.
Gone Girl oli kuitenkin vasta Flynnin kirjailijauran kolmas teos. Hänen esikoiskirjansa Sharp Objects julkaistiin jo vuonna 2006. Se on mielestäni Flynnin kirjoista mielestäni kaikkein hyytävin, ehkä paraskin.
Sharp Objects kertoo Camille-nimisestä journalistista, joka palaa keskilännen kotiseudulleen Missouriin raportoimaan teinityttöjen raaoista murhista. Samalla Camille joutuu kohtaamaan vielä järkyttävämmät traumat omasta lapsuudestaan.
Camillen hahmo ja Sharp Objects saivat alkunsa siitä, ettei Flynn ollut koskaan todistanut vastaavaa hahmoa missään muualla. Hän oli kyllästynyt 2000-luvun alun chick-litiin, jossa naishahmojen tarpeet pyörivät miesten ympärillä.
Lisäksi miehet saivat kyllä olla hahmoina hankalia ja se teki heistä automaattisesti kiinnostavia (esimerkkeinä käyköön Tony Soprano tai Walter White), mutta miten oli naisten laita? Missä olivat naiset, joiden sisällä kytee raivo ja tuska?
Flynn kirjoitti Camillesta traumatisoituneen ja itsetuhoisen naisen, joka ei osaa pitää huolta itsestään. Hän työsti kirjaa samalla kun työskenteli toimittajana Entertainment Weekly -lehdessä.
Kun Flynn yritti pitchata Sharp Objects -kirjaansa eri kustantamoille, hän törmäsi jatkuvasti samaan vastalauseeseen: ei kukaan halua lukea kirjaa vaikeista naisista.
The Hollywood Reporterin haastattelussa Flynn muistelee:
"I’m a laugh-through-the-pain kind of person. I wrote Camille coming from a very, very dark place, a place of deep pain.
Writing is always cathartic. It’s also always painful as fuck. (Laughter.) I’d say it was a saving thing for me. To me, Camille is … (Begins crying.) … a testament that people are braver than you think and that everyone walkin’ around is wounded in some way. It’s this idea that sometimes keeping your head above water is the brave thing."
Kun luen ja kuuntelen Flynnin haastatteluja, huomaan jälleen kerran kiinnittäväni huomiota kuvaan taiteilijasta, joka palaa halusta kommunikoida maailmalle jotain hänelle syvästi henkilökohtaista – vähän samaan tapaan kuin Gravity-elokuva kumpusi Alfonso Cuarónin ahdistuksesta ja turhautumisesta.
En väitä, että poikkeuksellisen vahva henkilökohtainen ote itsessään takaa onnistumisen. Emotionaaliseen resonanssiin se kyllä tuntuu vahvasti vaikuttavan.
Flynn on kertonut olevansa kiinnostunut naisten väkivallasta ja siitä, miten naisten raivo voi joskus kääntyä sisäänpäin, koska monille heistä se on ainoa kuviteltavissa oleva suunta.
Tutkielma naisen sisäisestä raivosta saattaa kuitenkin sellaisenaan olla varsin vaikea pala sulateltavaksi isolle yleisölle.
Aivan kuten Mike White, myös Gillian Flynn oli ensisijaisesti kiinnostunut ristiriitaisen ihmisen kuvaamisesta ja tutkimisesta.
Siispä hänkin kirjoitti Sharp Objectsin juoneen murhamysteerin.
THR:n haastattelussa Flynn ei piilottele asiaa. Hän kertoo suoraan "juksanneensa" ihmisiä lukemaan naisista ja ylisukupolvisista traumoista:
"I wrote Sharp Objects because I wanted to write a character study, and I hid that inside of a mystery. I tricked people into reading about women and violence and rage and what that looked like in three different generations of women. That’s what I wanted to write about, and I figured out I could do it if I coated it in this yummy Southern Gothic mystery."
Sharp Objects alkoi herättää uutta kiinnostusta, kun Gillian Flynn nousi myyntilistojen kärkeen Gone Girl -hitillään. Samalla keskustelu mahdollisesta Sharp Objects -elokuvasovituksesta käynnistyi.
Flynnin mukaan monet elokuvantekijät eivät kuitenkaan ymmärtäneet teoksen ytimessä olevaa tarinaa naisen raivosta ja kivusta. Useimmat olivat kiinnostuneempia enemmän kuoresta eli murhajuonesta kuin tarinasta eli Camillesta.
Flynn paljastaa, että projekti kävi kerran ohjaaja Andrea Arnoldin pöydällä, mutta meni sen jälkeen puihin.
Lopulta HBO julkaisi Sharp Objects -minisarjan yli kymmenen vuotta kirjan julkaisun jälkeen vuonna 2018. Camillen raskasta roolia näyttelee Amy Adams. Minulle sarja on yksi niistä harvoista esimerkeistä, joissa TV-versio saattaa osua maaliinsa vielä alkuperäistä kirjaakin paremmin.
Kenties vuonna 2018 aikakin alkoi olla entistä kypsempi ajatukselle naisesta hankalana päähahmona. Myös naisen raivo oli saavuttanut koko Hollywoodia ravistelevat mittasuhteet Me Too -liikkeen myötä.
Lacey Rose
Hyvä kyttä, paha kyttä ja vielä pahempi filosofia
Monet fanit nostavat HBO:n True Detective -sarjan ja varsinkin sen ensimmäisen kauden vuodelta 2014 edelleen kaikkien aikojen parhaimpien rikosdraamojen listalle. Sarjassa kaksi etsivää jahtaa sarjamurhaajaa, ja juoni pomppii edestakaisin useiden vuosien välillä.
Käsikirjoittaja Nic Pizzolatton varsinaisissa suunnitelmissa ei kuitenkaan koskaan ollut murhamysteerin kirjoittaminen.
Pizzolatto oli opiskellut luovaa kirjoittamista ja myös opetti kaunokirjallisuutta vierailijaprofessorina. Omien sanojensa mukaan hänellä oli kuitenkin kova halu päästä eroon akateemisesta maailmasta kohti televisiosarjan käsikirjoittamista.
Siinä missä Mike White oli kiinnostunut spirituaalisuudesta ja Gillian Flynn naishahmoista joista on vaikea tykätä, Nic Pizzolatto halusi käsitellä hahmojensa välityksellä kyynistä filosofiaa.
True Detective -sarjan ensimmäisen kauden DNA erottuu dialogikohtauksissa, joissa rikosetsivät Rust (Matthew McConaughey) ja Marty (Woody Harrelson) ajavat autolla pitkiä matkoja Louisianassa ja käyvät filosofisia keskusteluja.
Tai ehkä nämä kohtaukset ovat sittenkin enemmän monologeja. Useita minuutteja kestävissä kohtauksissa Rust mumisee jotain siitä miten tietoisuuden saavuttaminen oli ihmisevoluution virhe, ja miten meidän kaikkien olisi vain jo parempi kävellä kohti sukupuuttoa.
Usein Marty puolestaan saa sanotuksi vastaukseksi korkeintaan jotain sellaista kuten: "I just want you to stop saying odd shit."
Nihilismin ja antinatalismin kaltaisten filosofioiden tutkiskelu on lähtökohtaisesti "aika" hankala teema myytäväksi TV-viihteen paketissa.
Siksi Pizzolatto päätyi samaan ratkaisuun, jonka myös Mike White ja Gillian Flynn ovat tehneet. Hän sanoo hyvin suoraan:
"Nobody was going to let me make a TV series that was just about two men riding around talking. So I put a murder in there."
Pizzolattolla oli toki myös tuuria mukana. Sekä McConaughey että Harrelson olivat kiinnostuneet True Detectiven rooleista jo siinä kohtaa, kun idea oli vasta pitchausvaiheessa. Pizzolatto on vitsaillut, että näistä lähtökohdista olisi aika hankala möhliä pitchausta HBO:lle.
Sekä Rust että Marty ovat kukin omilla tavoillaan epäonnistuneita miehiä. Kuten Pizzolatto huomauttaa, taitavassa poliisissa ja taitavassa rikollisessa on keskenään paljon samaa.
Reippaasti kärjistäen voisi sanoa, että kyynisyydestäänkin huolimatta Rustilla on jossain pohjimmiltaan sydän paikallaan, mutta hän ei itse usko siihen.
Paljon perinteisempään perheellisen isän rooliin solahtava Marty sen sijaan ei ole hänkään kovin hyvä ihminen, mutta kuitenkin haluaisi ajatella olevansa sellainen.
Jännite syntyy tilanteista, joissa Rust ja Marty peilaavat toisiaan, eivätkä voi sietää näkemäänsä, mutta eivät tule toimeen ilmankaan.
Pizzolatto on todennut myös, että toisaalta juuri rikostarina auttaa kirjoittajaa puskemaan hahmoja kriittisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Aivan kuten esimerkiksi kauhulla, myös rikosgenrellä on tietyt sääntönsä, joiden noudattamista yleisökin osaa odottaa.
Pizzolatto sanoo:
"The crime story both gives you a plot and a series of escalations and pressures that you can put onto your characters, but it also tends to offer a kind of cross-sectional view of the society in which the crime takes place, because the nature of an investigation is that you will be exposed to all these facets of a place."
Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, en vielä arvannut, että lopussa tuntisin oloni näin tyhjäksi. Taustatutkimuksen aikana leikkauspöydälleni jäi muitakin HBO-esimerkkejä, kuten Mare of Easttown ja Big Little Lies.
Suomessakin myydyimmät kaunokirjalliset teokset ovat dekkareita, ja monet kuunnelluimmista podcasteista ovat true crime -teemaisia.
Onko todella niin, että meidän on vaikea kiinnostua teoksista ilman, että niihin liittyy lupaus rikosmysteerin ratkaisemisesta?
Onko sillä edes väliä?
En tiedä. Jään ilman vastausta.
Moni käsikirjoittaja saattaisi todeta, että kuollut ruumis on ihan kelpo hinta maksettavaksi siitä, että pääsee työstämään itselleen kiinnostavaa luovaa projektia.
Mieleeni tulee vain vanha Kummeli-sketsi, mutta modattuna:
"Simo ruumishuoneelta moi. Oletko harkinnut luovaan projektiisi ruumista? Nyt se kannattaa."
