Algoritmit ovat hyvän maun kehittämisen pahimpia vihollisia

Turun pääkirjaston aulassa päivystää minulle tärkeä kannustaja, mentori, josta on vaivihkaa tullut yksi tärkeimmistä oman luovan ajatteluni ja uteliaisuuteni sparraajista.

Mentori on herätelainahylly. Tai oikeastaan se ei ole hylly lainkaan. Aulassa seisoo pari kolme pöytää, joiden päälle tiedonhallinnan asiantuntijat ovat asettaneet satunnaisia kirjoja ohikulkijoita varten.

Näytteillä olevilla kirjoilla ei ole mitään tekemistä minun henkilökohtaisten mieltymysteni kanssa. Ne eivät liity millään tavalla siihen mitä olen lukenut aiemmin tähän mennessä, mitä olen katsonut YouTubesta, millaista musiikkia olen kuunnellut tai mitä mainoksia olen Instagramissa vahingossa klikannut.

Osa herätelainahyllyn teoksista saattaa liittyä johonkin ajankohtaiseen teemaan, tai sitten ei edes sitäkään. Kirjojen viereen ei ole jätetty mitään viestejä tai ilmoituksia siitä, miksi juuri nämä kirjat on valittu juuri tässä järjestyksessä pöydille tai kenelle niitä suositellaan, jos esillepanoa nyt voi edes pitää suosituksena.

Pystyn hyvin kuvittelemaan jonkun, joka pysähtyy herätelainojen äärelle, tarttuu johonkin teokseen, tutkailee kirjan kansia ja hermostuu: mistä minä tiedän, pitäisinkö tästä, kun ei tässä edes kerrota kenelle tämä sopii? Samalla hän saattaisi tuhahtaa, että herätelainahylly on huonoa palvelua kirjaston käyttäjille.

Olen tästä (tämän juuri äsken kehittämäni olkiukon kanssa) täysin eri mieltä. Herätelainahyllyn kaltainen keksintö on yksi tärkeimpiä keinoja kehittää hyvää makua ja sitä kautta omaa luovaa ajatteluaan.

Kun suositusalgoritmit käyttävät merkittävästi valtaa siihen mitä ja miten ajattelemme, herätelainahyllyn kaltaisista harvinaisista ja yllättävistä tiloista tulee entistä tärkeämpiä turvapaikkoja.

Tekoäly pakottaa piilaaksolaisetkin miettimään maun merkitystä

Mitä maku oikeastaan tarkoittaa? Jopa techbro-väki on löytänyt itsensä pohdiskelemasta tätä, kun helmikuussa OpenAI:n presidentti (ja toinen yhtiön perustajista) Greg Brockman kirjoitti X:ssä maun olevan uusi perustaito, lakonisesti ja mitään sen tarkemmin täsmentämättä.

Brockman – joka ei omien sanojensa mukaan pidä itseään poliittisena toimijana – on tullut viime aikoina tunnetuksi 25 miljoonan dollarin lahjoituksestaan poliittiselle MAGA Inc -toimintakomitealle. Alkuvuodesta ilmi käynyt lahjoitusuutinen oli keskeinen sytyke QuitGPT-boikottiliikkeelle, jonka puolesta muun muassa historioitsija ja kirjailija Rutger Bregman näkyvästi kampanjoi.

Mutta ei nyt mennä siihen! Vaan siihen, miten kiinnostavaa on, että jos jopa Brockmanin kaltainen fasismifinanssiveli on yhtäkkiä havahtunut hyvän maun merkitykseen – asiaan, jonka tarkastelu vaatii enemmänkin inhimillistä ymmärrystä kuin kovaa insinööriosaamista – niin ehkäpä tässä ollaan jonkin tärkeän äärellä.

Maun merkityksessä ei, tietenkään, ole mitään uutta. Rick Rubinilla tai Susan Sontagilla saattaisi olla siihen paljonkin sanottavaa.

Mutta Piilaaksossa, jossa vastaus kaikkeen on "teknologia" ennen kuin kukaan ehtii edes miettiä mikä on oikea kysymys, Brockmanin kaltaisia tekkiporhoja todennäköisesti kuunnellaan tarkemmalla korvalla kuin luovan alan ihmisiä tai humanisteja. Siksi yhdelläkin makuun liittyvällä somepostauksella voi luultavasti olla paljonkin kulttuurista merkitystä.

Mutta niin, se maku. Mitä se tarkoittaa?

On helpompi puhua hyvän maun kehittämisestä kuin mausta itsestään

Luovilla ihmisillä, joilla on hyvä maku, tuntuu olevan keskenään yksi yhdistävä piirre: he eivät ole kovin hyviä kuvailemaan, mitä hyvä maku konkreettisesti tarkoittaa.

Omassa maussa on kyse sensitiivisyydestä sen suhteen miltä hyvä tai huono näyttää, kuulostaa, tuntuu tai maistuu. Tätä tarkempi määrittely muuttuu itselleni hankalaksi tai epäkiinnostavaksi. On oikeastaan helpompaa miettiä, miten omaa makuaan voi kehittää ja miten siitä voi pitää huolta.

Välihuomiona totean: tässä on kaiketi jotain samaa kuin siinä, että en ole erityisen kiinnostunut määrittelemään mikä tekee taiteesta "oikeaa" taidetta. Jos joku teippaa banaanin seinään tai generoi tekoälyllä JPG-tiedoston ja kutsuu lopputulosta taiteeksi, kai se sitten on niin – siitä vääntäminen ei ole minun taisteluni. Sen sijaan minulle kiehtovampi on niin sanottu kysymys verbistä eli tekijyydestä ja siitä, miten tai miksi taiteilijat ovat sellaisia kuin ovat.

Ryhdyin aluksi kirjoittamaan hyvästä mausta, mutta siirryin käyttämään sanaparia oma maku, koska tärkeintä siinä on ensimmäinen sana: oma, sinun omasi. Omassa maussa on kyse juuri sinun kuriositeettiesi kaleidoskoopista, jollaista kukaan muu ei ole älynnyt rakentaa.

Oma maku muodostuu niistä kulttuurikirjon eri syötteistä, joiden annat jättää jäljen omaan sensitiivisyyteesi. Siksi maun kehittäminen on oikeastaan oman uteliaisuuden aktiivista treenaamista, kykyä huomata ja hämmästellä sekä ottaa havainnoista opiksi. Harjaantunut maku auttaa tekemään intuitiivisia valintoja tärkeissä tilanteissa, mutta siten, ettei sitä usein osaa itsekään jälkikäteen selittää.

Samoista syistä maun kehittäminen on taito, joka voi päästä helposti ruostumaan, jos ei ole taskuteknologiansa kanssa tarkkana. Algoritmialustoilla on varallesi aivan muita suunnitelmia kuin oman makusi terävöittäminen. Mitä enemmän päästät henkilökohtaiseen kiinnostuskabinettiisi vapaaehtoisesti sisään kaikkea sellaista, mitä esimerkiksi Meta tai Bytedance haluaa sinne työntää, sitä löysemmäksi muuttuu myös oma itsetuntemuksesi siitä, mikä juuri sinua aidosti sytyttää.

Kun vietät aikaasi algoritmialustoilla, saatat ajatella, että selaat sisältöä, joka on sinusta kiinnostavaa. Tosiasiassa päädyt vain kuluttamaan kaikkea sellaista, minkä voittojen maksimointiin pyrkivät yritykset ovat päättäneet olevan kiinnostavaa sinun puolestasi.

Voiko siis osuvampaa vastakohtaa oman maun kehittämiselle ollakaan?

Vielä suunnilleen 2000-luvun puolivälissä, ainakin ennen sosiaalista mediaa ja suositusalgoritmeja, siistien juttujen löytäminen vaati vaivaa ja huolellisesti ohjattua uteliaisuutta internetin vielä valloittamattomia nurkkia kohtaan. Jos olit kiinnostunut esimerkiksi japanilaisesta keramiikasta tai aloittelijoille sopivasta penkkipunnerrusohjelmasta, jouduit näkemään vaivaa tiedon etsimisen eteen, ehkä jopa kysymään neuvoa keskusteluforumeilta.

Paitsi että vaivannäkö itsessään oli hyödyllistä, joskus tiedonhankinta saattoi päättyä jonnekin, minne ei alun perin ollut lainkaan tarkoitus eksyä. Siitäkin oman maun kehittymisessä ja kasvamisessa on toisinaan kyse: "Luulin etsiväni tuota, mutta kyse onkin tästä. Hommassahan on tasoja."

Ymmärrän kuulostavani varmasti nololla tavalla nostalgiselta, mutta olen aidosti sitä mieltä, että tällainen utelias tutkimusmatkailu oli sitä parempaa ruutuaikaa – vaikka ei sekään estänyt haitalliselle tai traumatisoivalle sisällölle altistumista.

Nykyään algoritmit ovat ajanvietteemme tehdasasetuksia. Siksi katseen ja huomion tietoinen kohdentaminen nimenomaan algoritmien ulkopuolelle on muuttunut toiminnaksi, joka vaatii entistä suurempaa vaivannäköä, joskus jopa kunnon kitkaa. Se, mitä kulutat ja mihin annat ajattelusi uppoutua, kytkeytyy suoraan siihen, millainen maustasi kehittyy.

Hyvä maku aivan kaikessa tekisi elämästä sietämätöntä

Omaa makuaan ei voi kehittää hyväksi kaikissa mahdollisissa aiheissa; se ei olisi mahdollista eikä varmasti kiinnostavaakaan.

Ehkä jossain on ansioitunut ja kunnianhimoinen sisustussuunnittelija, joka starttaa päivänsä Saludolla. Samaan aikaan toisaalla heräilee kahvikonossööri ja juo itse tekemänsä cappuccinon keittiössä, jonka seinille ripustetuissa tekstitauluissa lukee jotain sellaista kuten "But first, coffee" tai "Wine o'clock".

Minulla sen sijaan ei ole kovin kummoista makua ruoan suhteen. Tietääkseni konkreettinen makuaistini on kyllä kunnossa (ellei punavihersokeus jotenkin leviä myös kielen makunystyröihin), ja pidän hyvästä ravintolaillallisesta kuten muutkin. Mutta ei minulla ole tarkentunutta makua, joka auttaa erottamaan hyvän todella hyvästä.

Kulinarismi ei vain ole ollut minulle niin suuri mielenkiinnon kohde, että olisin jaksanut hakeutua sen äärelle riittävän aktiivisesti ja säännöllisesti. Siksi joku toinen havaitsee samassa ruokalajissa lukemattomia eri tasoja, joihin itse en osaa kiinnittää lainkaan huomiota.

Muistan vieläkin elävästi hetken eräästä illasta, jota vietin helsinkiläisessä ravintolassa työporukan kanssa. Olimme ehtineet syödä kaksi ruokalajia. Juuri kun meinasin kehua niitä, kollegani totesi kriittisellä äänenpainolla, että nyt homma kyllä pettää ja pahasti.

Entä sitten, saattaisi joku kysyä. Eikö muka riitä, että illallinen maistuu juuri minulle, ja että oma subjektiivinen kokemukseni oli ihan hyvä?

Ei se ruoka minun suussani alkanut huonommalta maistua, mutta totta kuitenkin on, että mitä ravintoloihin ja ruokaan tulee, minulla makua ei ole juuri lainkaan, kun taas tiedän, että kollegallani se on hyvinkin harjaantunut. Siksi hänen maullaan on painoarvoa, ja esimerkiksi ravintolasuosituksia kannattaa kysyä ennemmin häneltä kuin minulta. Samaa voisi sanoa vaikkapa elokuvakriitikoista ja "tavallisen" yleisön suhteesta. Makuasioista ei ehkä voi kiistellä, mutta kaikilla maun taso ei ole samalla viivalla.

Makuaan hioneet ihmiset yksinkertaisesti huomaavat enemmän. Minähän en tiedä viineistäkään mitään, ja siksi joku voisi huijata minut maistamaan halvinta mahdollista kyykkypunkkua ja väittää sitä premium-tavaraksi – täydestä menisi.

Omaa viinimakuaan terävöittänyt maistelija sen sijaan osaa huomata pientenkin vivahteiden kirjon. Hän on kuin botanisti, joka näkee kasvitieteellisessä puutarhassa kokonaisia organismien pienoisyhteiskuntia. Samalla tavis havaitsee lähinnä kivoja kukkia ja lehtiä kävellessään niiden ohi.

Makupaletin laajentaminen tekee elämästä rikkaampaa

On olemassa ihmisiä, jotka osaavat tehdä asioita tavalla, josta välittyy hyvä maku. Lähes väistämättä he ovat myös ihmisiä, jotka ovat taitavia pitämään huolta omasta maustaan.

Mistä tällaisen ihmisen tunnistaa? Yhtä hyvin voisi taas kysyä mitä hyvä maku tarkoittaa, koska vastauskin on lähes sama: jotenkin sen vain huomaa kun sellainen tulee kohdalle.

Ehkäpä sinunkin elämässäsi on joku, jonka puoleen käännyt, kun kaipaat näkemyksiä tai suosituksia pukeutumisesta, keittiöveitsistä tai vaikkapa kameran linsseistä. Olet itsekin ymmärtänyt varsin hyvin, miksi kysymykset kannattaa ohjata juuri hänelle eikä omille Instagram-seuraajille.

Tässä yhteydessä mieleeni juolahtaa myös Martin Scorsese. Ensin hieman taustaa:

Variety tuottaa YouTubeen Actors on Actors -haastattelusarjoja, joissa Hollywood-näyttelijät keskustelevat työstään ja ajankohtaisista projekteistaan. Jaksot julkaistaan usein vuoden lopulla.

Viimeisimmän kauden yhdessä jaksossa keskustelevat Jennifer Lawrence ja Leonardo DiCaprio. Juuri kun jakso on päättymässä, Lawrence huomauttaa, että heillähän on yhteinen projekti edessä: Scorsesen ohjaama What Happens at Night, psykologiseksi trilleriksi kuvailtu elokuva, jossa Lawrence ja DiCaprio näyttelevät pariskuntaa.

(Elokuvasta julkaistiin ensimmäinen kuva hiljattain. Jos et saanut DiCaprion kalapuikoista tarpeeksesi Oscar-gaalassa, onnittelut: näyttäisi siltä, että tässä niitä tarjoillaan kokopitkän leffan verran.)

What Happens at Night on Lawrencelle ensimmäinen elokuva Martin Scorsesen kanssa. Varietyn haastattelussa Lawrence kysyy DiCapriolta: onko jotain mitä kannattaa tietää Scorsesesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyvät?

Keskustelu jatkuu:

DiCaprio: "It's a great thing, and he's gonna give you a lot of film references–"

Lawrence: "Oh, do I have to watch all of them?"

DiCaprio: "Which is amazing, 'cause they usually come in the form of a DVD. And if you don't have a DVD player, get a DVD player."

Lawrence: "Oh my god, I'm gonna kill myself."

DiCaprio: "So, he'll have screenings sometimes for just one sequence in the movie. He doesn't have a hard time articulating anything, but if there's something that he wants you to capture from an old film–

Lawrence: "Cool."

DiCaprio: "Or the pacing of something, you might have a screening of a whole film just for a specific scene that he wants to try to capture. You know, we might see some Japanese ghost films for reference. Just to get the tone of it. You're gonna have an amazing time."

Tästä Scorsese on tunnettu: kuvauspaikoilla hän saattaa pyytää työntekijöitä kerääntymään esimerkiksi Barry Lyndonin kaltaisen klassikon äärelle, joskus vain yksittäisen kohtauksen katsomista varten. Tämä on Scorsesen tapa pyrkiä kommunikoimaan hänen omaa näkemystään ja saada muut ymmärtämään millaista tyyliä, rytmiä tai muuta elokuvan kieltä hän ohjauksellaan tavoittelee.

Eri lähteiden mukaan Scorsese katsoo useampia elokuvia päivässä, tai ainakin vähintään yhden illassa. Se on hänen tapansa pitää huolta siitä, että kun hän ottaa makupalettinsa mukaan kuvauspaikalle, siinä riittää sävyjä joista ammentaa.

Hyvän maun kehittämisen kanssa ei voi kiirehtiä. Scorsesekin on hionut omaansa vuosikymmeniä. Juuri siksi ihmiset, jotka haluavat kirkastaa käsitystä omasta maustaan, eivät suhtaudu luovaan työhön jonkinlaisena puhteena, joka vain pitää saada alta pois mahdollisimman ripeästi.

Päinvastoin: he ymmärtävät miten arvokas asia oma maku on, ja siksi he ovat valmiita näkemään aikaa ja vaivaa sen hiomisen eteen. Jotkut lähtevät kirjastoon yllättymään siitä, mitä herätelainahylly tarjoaa tällä kertaa. Toisille se taas saattaa tarkoittaa päivittäistä hiljentymistä elokuvateatterissa.

(Scorsese taitaa tätä nykyä hiljentyä lähinnä yksityisomisteisessa leffateatterissaan. Viime vuonna hän kertoi kokonaan lopettaneensa elokuvissa käymisen yleisön huonon käytöksen takia. I feel you, Marty.)

Oman maun kehittämiseen lienee parasta suhtautua kuten harvinaisen ja hankalan huonekasvin hoitamiseen: kumpikin vaatii keskittymistä, intentiota ja pitkäjänteisyyttä. Nuupahduksen riski on korkea.

Erityisesti pitkäjänteisyys on melko tärkeä taito ajassa, jossa ihmisten kärsivällisyys ei tahdo enää riittää instrumenttien opetteluun, koska kumma kyllä, esimerkiksi viulua ei pystykään ottamaan haltuun vain muutaman soittotunnin jälkeen.

Oma maku on vuosien saatossa teräväksi hiottu vaisto. Olkoon tämä oma viimeinen määritelmäni.

Mutta kuten niin monessa muussakin asiassa, matka on itse päätepysäkkiä palkitsevampaa. Oman maun kehittäminen ei tapahdu ilman panostuksia tarkkaavaisuuteen, hoksaamiseen ja uteliaisuuteen. Siksi mausta huolehtiminen tekee elämästä itsessään rikkaampaa.

PS. Jos pidit tästä, myös aiempi tekstini huomaamisen taidosta saattaa puhutella.

Viiden minuutin kotiläksyt, heinäsirkat ja arjen suuruus

Huomaamisen taito vaatii kahta asiaa, jotka ovat tässä ajassa uhanalaisia: sitoutumista ja uskoa.

Esa TöykkäläEsa Töykkälä