Appelsiinimehua, kaljaa, faktaa ja fiktiota

Vanhan sanonnan mukaan huumorin analysointi on kuin tekisi dissektion sammakolle: ymmärrys huumorista saattaa kasvaa, mutta itse prosessissa sammakko kyllä kuolee. (Tämä sanonta liitetään usein virheellisesti Mark Twainiin, kuten sitaateilla on tapana käydä. Oikeampi lähde lienee E.B. White.)

Pölyistä muminaa, sanon minä! Kuuntele esimerkiksi Amy Poehlerin Good Hang -podcastia ja sitä, kuinka hän puhuu muiden koomikoiden kanssa siitä, mikä heidän mielestään on hauskaa. Keskustelu ei tee heidän stand-upistaan tai käsikirjoituksistaan yhtään vähemmän hauskoja.

En osaa purkaa osiin esimerkiksi autoa tai tietokonetta. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Sen sijaan tarinoita ja muiden luovia prosesseja puran palasiksi oikeinkin uteliaalla mielellä.

Kuten tässäkin tekstissä tulet huomaamaan, monet tarinankertojat myös kertovat hyvin avoimesti omista ratkaisuistaan esimerkiksi käsikirjoitusten yksityiskohdissa. Luovat ratkaisut eivät ole mitään salaisuuksia, joiden paljastaminen vesittäisi yleisön kokemuksen.

Kun taikuri paljastaa, että herttakolmonen katoaakin hänen hihaansa metallisen vempaimen sisään, yleisö kyllästyy. Temppu ei näytä enää samalta. Sen teho katoaa, eikä sillä ole jälleenkatseluarvoa.

Tarinankerronnan purkamisessa samanlaista vaaraa ei ole. Vaikka tietäisit millaisista palasista tarina koostuu ja millaisia ratkaisuja tekijät sen taustalla ovat tehneet, se ei tee lopputuloksesta vähemmän vaikuttavaa. Siinä voi käydä jopa päinvastoin.

Käsikirjoittaja Aaron Sorkin suorittaa yhden dissektion omasta työstään Masterclass-kurssillaan. Sorkinin tunnetuimpia käsikirjoitustöitä ovat erityisesti TV-sarja The West Wing (1996-2006) ja oikeussalidraama A Few Good Men (1992). Luennollaan hän kuitenkin kertoo hieman tuoreemman esimerkin uraltaan The Social Network -elokuvasta (2010).

Sorkinin käsikirjoittaman The Social Network -elokuvan juoni keskittyy Mark Zuckerbergiin ja siihen miten Facebook sai alkunsa.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Harvardin yliopistoa käyvä Zuckerberg (roolissa Jesse Eisenberg) keskustelee tyttöystävänsä Erican (roolissa Rooney Mara) kanssa kampuksen pubissa.

Sorkin on tunnettu varsin paksuista käsikirjoituksistaan. Hän kirjoittaa vikkelää dialogia, jonka myötä lyhyistäkin kohtauksista voi kertyä monta sivua tekstiä.

The Social Networkin ensimmäisen kohtauksen dialogi on juuri tällaista tykittelyä. Muutamassa minuutissa tapahtuu paljon.

Katsojalle käy hyvin pian selväksi, että Zuckerbergin hahmo on koppava kusipää. Samasta syystä Erica pian ilmoittaa, ettei hän halua enää seurustella. Se on loppu nyt.

Lempatuksi tullut Zuckerberg jää yksin istumaan pubin pöytään tyrmistyneenä. Sitten hän kävelee pubista asuntolaan ja huoneeseensa. Hän istuu tietokoneen äärelle ja alkaa kirjoittaa blogitekstiä. Katsoja kuulee Zuckerbergin kertojaäänen, kun tämä alkaa naputtaa läppäriään vihaisena.

Zuckerberg aloittaa:

Erica Albright is a bitch.

Erica Albright on fiktiivinen hahmo. Ja vaikka elokuva antaakin ymmärtää, että Zuckerbergin idea Facebookin perustamiseen sai alkunsa erosta ja sitä seuranneesta katkeruudesta, myös tämä hahmon sisäinen motivaatio on lopulta Aaron Sorkinin luomaa fiktiota.

Faktaa on kuitenkin se, että oikeassa elämässä Mark Zuckerberg todella kirjoitti LiveJournaliin blogia syksyllä 2003. Näihin teksteihin myös tämä elokuvan kohtaus perustuu.

Alkuperäisen blogitekstinsä Zuckerberg aloitti kirjoittamalla:

Jessica Alona is a bitch.

Faktaa on myös se, että ennen Facebookin perustamista Zuckerberg julkaisi Facemash-nimisen sivuston. Facemashin idea perustui siihen, että sivustolla käyttäjä näki kaksi vierekkäistä kuvaa Harvardin (pääasiassa naispuolisista) opiskelijoista ja sai klikata sitä vaihtoehtoa, joka näytti viehättävämmältä. Zuckerberg itse oli hankkinut opiskelijoiden kuvat hakkeroimalla ne Harvardin tietokannoista.

Ja sitten faktaa on vielä sekin, että ennen Facemashin perustamista Zuckerbergilla oli toinenkin idea: mitäpä jos sivustolla käyttäjät saisivat sittenkin vertailla Harvardin opiskelijoiden kuvia maatilan eläimiin?

Zuckerberg kirjoitti:

The Kirkland facebook is open on my desktop and some of these people have pretty horrendous facebook pics. I almost want to put some of these faces next to pictures of some farm animals and have people vote on which is more attractive.

(Masterclass-luennollaan Aaron Sorkin miettii ääneen: Facemash vai farmin eläimet, kumpi näistä ideoista on lopulta misogyynisempi kuin toinen, sitä on paha sanoa.)

Vielä yksi tärkeä seikka: LiveJournal-bloginsa tekstissä Zuckerberg myöntää myös olevansa vähän humalassa. Hän kirjoittaa:

I'm a little intoxicated, not gonna lie.

Elokuvien käsikirjoittajat luovat tekstiä visuaalista formaattia varten. Jos joku on esimerkiksi innostunut, turhautunut tai vaikkapa kännissä, sen myös pitää näkyä katsojalle. Klassinen neuvo kuuluu: näytä, älä selitä.

On siis yleisesti tiedossa, että kun Zuckerberg kirjoitti turhautunutta blogitekstiään, hän oli humalassa, ainakin vähäsen.

Aaron Sorkinin mielestä oli tärkeää, että käsikirjoitus myös kommunikoi tämän tärkeän seikan katsojalle, siis että Zuckerberg gets drunk.

Tätä on hieman hankala suomentaa sellaisenaan. Jos sanoisin, että kohtauksessa Zuckerberg vetää kännit, se voisi helposti kuulostaa joltain shottien kiskomiselta, mutta sellaisesta ei sentään ole kyse.

Sorkin huomauttaa, että tarkoitus on kuvata Zuckerbergin hahmon mielentilaa. Kohtauksessa katsoja näkee naisvihaa tihkuvan nuoren miehen, joka päästää vitutuksensa virtaamaan ja vauhdittaa sitä alkoholilla.

Siispä Sorkin sijoitti kohtaukseen vanhan kunnon screwdriver-drinkin. Hän kirjoitti kohtauksen näin: Zuckerberg kävelee kuvaan. Sitten lähikuva, ja kuvaan ilmestyy juomalasi, juomalasiin tipahtaa jäitä, jäiden päälle vodkaa, vodkan päälle appelsiinimehua.

Screwdriver-drinkki oli Sorkinin keino kommunikoida katsojalle visuaalisesti sitä, miltä tämän tason gets drunk näyttää ja kuulostaa: jääpalojen kilahtelua ja kirkkaan keltaista mehua. Näin elokuva näyttää humalahakuisuuden eikä selitä sitä puhki.

Pari viikkoa ennen kyseisen kohtauksen kuvauksia Sorkin ja elokuvan ohjaaja David Fincher saivat kuitenkin kuulla, että tuona kyseisenä päivänä ja blogin kirjoittamisen hetkellä Zuckerberg joi oikeasti olutta.

Fincher halusi heti vaihtaa kohtauksessa keltaisen drinkkilasin olutpulloon – itse asiassa nimenomaan Beck's-merkkiseen olutpulloon, koska taustatietojen mukaan juuri Beck'sin olutta Zuckerberg joi tuona päivänä ja tuolla hetkellä.

Elokuvien tuotannoissa ei ole tietenkään täysin harvinaista, että käsikirjoitus muuttuu lennosta.

Sorkin kuitenkin puolusti omaa käsikirjoitustaan. Hän aneli Fincheriä säilyttämään screwdriver-drinkin kohtauksessa. Sorkinin mielestä se oli visuaalisesti katsojalle paljon kiinnostavampi ja draaman keinoin tehokkaampi tapa kommunikoida gets drunkia ja Zuckerbergin hahmon mielentilaa kuin olutpullo.

Sitä paitsi Beck'sin olutpullo saattaisi vain laimentaa kohtausta. Oluen korkkaaminen nyt vain ei ole aivan sama asia. Eivätkö Zuckerbergin kaltaiset opiskelijat (ainakin vielä 2000-luvun alussa) muutenkin lipittäneet kaljaa jatkuvasti kuin vettä, lähinnä janoonsa?

The Social Network -elokuvan tekijät tekivät taustatyönsä todella tarkkaan. Ohjaajana David Fincher halusi olla faktoille niin uskollinen kuin mahdollista.

Siispä Fincher lateli Sorkinille hyvin selvät sävelet sille, miltä kohtaus tulisi näyttämään: Zuckerberg kävelee asuntolansa huoneeseen, kävelee jääkaapille, korkkaa bissen ja alkaa kirjoittaa läppärillä.

Joskus erilaiset luovat projektit kaatuvat taiteellisiin erimielisyyksiin. Sorkin ja Fincher löysivät nyt itsensä sellaisen ääreltä. Koko elokuva ei sentään tähän kaatunut, mutta ilmeisesti erimielisyyksiä oli The Social Networkin kuvausten aikana monia muitakin.

Sorkin ja Fincher ajautuivat risteykseen. Yksi halusi miettiä, miten kerronnan dramatisointi pitää katsojan mahdollisimman hyvin otteessaan. Toinen taas halusi pysyä mahdollisimman uskollisena lähdemateriaalille.

Sorkin vänkäsi, että kaikkien tietojen mukaan Zuckerberg oli joka tapauksessa blogia kirjoittaessaan oikeasti vähän humalassa – olihan Zuckerberg myöntänyt sen itsekin.

Siksi hänen mielestään kohtauksen sanomassa mikään ei olennaisesti muuttuisi, jos päähahmo hörppisi keltaista drinkkiä, vaikka Zuckerberg ei olisikaan juonut sitä oikeasti. Jos taas kohtaus näyttäisi tarinan päähahmon esimerkiksi vetämässä kokaiiniviivoja, silloin puhuttaisiin jo aivan eri tason merkityksestä.

Vuonna 2010 Slashfilmille antamassaan haastattelussa Sorkin sanoo:

I said, "Come on, David. He was drunk. OK, that's all that matters. It doesn't matter how he got there. And the vodka and orange juice is more visually interesting to make than the beer, and it also more immediately reads as, 'I'm trying to get drunk,' rather than just you could drink a beer because you are thirsty or just because you are a college student."

And he said, "I don't care. If it was Beck's beer, it's going to be Beck's beer." And that is just one very small example of how serious we were about the facts. But the fact that we know what brand of beer he was drinking on a Tuesday night in October seven years ago, when there were only three other people in the room, should tell you something about how close our research sources were to the subject and to the event.

Sekä Aaron Sorkin että David Fincher ovat varsin tunnettuja säntillisyydestään. Fincherin tiedetään olevan erittäin vaativa ohjaaja. Tilanteesta riippuen hän saattaa haluta 50–100 ottoa yhdestä kohtauksesta.

Samassa Slashfilmin haastattelussa Sorkin kuvaili ammatillista suhdettaan Fincheriin:

David and I, at first glance, it's not intuitively what you would think of as the right marriage of director and material. David is peerless, absolutely peerless as a visual director, and I write people talking in rooms. But David, first of all, embraced the fact that this was going to be a story told through language. But he did bring a distinct visual style to this.

Lopulta ohjaaja on kuitenkin ohjaaja. Käsikirjoittaja joutui taipumaan.

Screwdriver-drinkki sai häipyä kohtauksesta. Tilalle tuli Beck'sin olutpullo.

Lopullisessa kohtauksessa Zuckerberg kävelee jääkaapille. Jääkaapin ovi aukeaa. Zuckerberg nappaa sieltä vihreän olutpullon, joka on vain yksi muiden pullojen joukossa. Jääkaapin ovi sulkeutuu, lasipullot kilisevät hyllyillä.

Kuuluu korkin napsahdus ja pullon suun sihahdus, korkki lentää pöydälle, ehkä lattialle asti. Zuckerberg täräyttää pullon pöydälle juuri sen verran ärtyneesti, että pullon suusta pulpahtaa hieman hieman olutvaahtoa, ja jos on tarkka, vaahdonkin voi jopa kuulla.

Elokuvassa kaikki tämä näkyy vain muutaman sekunnin ajan. Siksi vääntö appelsiinimehusta ja kaljasta voi hyvinkin tuntua lillukanvarsiin takertumiselta ja isojen egojen riitelyltä.

Mutta sekä Sorkin että Fincher ovat luovia tarinankertojia, jotka ymmärtävät tällaisten detaljien merkityksen. He tietävät, että ei ole yhdentekevää, millaisilla yksityiskohdilla tarinaa katsojalle kerrotaan, joskus pieni pala kerrallaan.

Sorkin ja Fincher eivät väitelleet esimerkiksi siitä, millaiset kengät Zuckerbergilla on jalassa. Kengillä ei ole merkitystä sen kannalta, mitä elokuvan kohtaus haluaa kommunikoida.

Joskus luovien visioiden kohtaaminen voi hyvinkin mennä taistelun puolelle. Silloin jonkun visiolla on tapana hävitä, kun taas jokin toinen visio voittaa.

Aaron Sorkin hävisi oman screwdriver-taistelunsa.

Mutta sen tilalle hän voitti samalla jotain muuta: kirjoittajauransa ensimmäisen Oscar-palkinnon The Social Networkin sovitetusta käsikirjoituksesta.

Kiitospuheessaan Oscar-gaalan lavalla Sorkin totesi:

I wrote this movie but David Fincher made this movie, and he did it with an ungodly artfulness.