Historiallinen luuranko, velociraptorin kynsi ja hankala isäsuhde

Pienessä huoneessa muutama ihminen tulisi pian todistamaan luovan alan historiaa. He vain eivät tienneet sitä vielä.

Vuonna 1992 Los Angelesissa joukko elokuvantekijöitä kerääntyi Amblin-tuotantoyhtiön pieneen esityssaliin. He olivat saapuneet yleisöksi katsomaan noin kymmenen sekunnin mittaista testimateriaalia.

Testiyleisön joukossa istui käsikirjoittaja David Koepp. Hän muistelee, että kun huoneen valot sammuivat ja kuva ilmestyi ruudulle, kaikki haukkoivat henkeään samaan aikaan.

Kyseessä oli Jurassic Park -elokuvan tarpeisiin tuotettu, tietokonetehosteilla tehty video, jossa dinosauruksen luuranko juoksi paikoillaan. Olennolla ei ollut lihaksia tai nahkaa luidensa päällä.

Se näytti silti häkellyttävältä. Mitään vastaavaa ei oltu tehty aiemmin, eikä kukaan uskonut sen olevan edes mahdollista.

David Koeppin mukaan kenelläkään Jurassic Parkin tuotannossa ei ollut aidosti syytä uskoa, että animaatio toimisi oikeasti. Tietokoneella tehtyjä erikoistehosteita oli kyllä nähty aiemminkin, mutta lähinnä James Cameronin ohjaamassa Terminator 2 -elokuvassa, jossa elokuvan pahis muuttuu paikoin nestemäiseksi metalliksi.

"Mutta ne olivat tosi sulavia, outoja efektejä", Koepp on muistellut. "Niissä ei oltu yritetty luoda eläintä."

Erikoistehosteyhtiö Industrial Light & Magic eli ILM:n työntekijät ryhtyivät hommiin. He alkoivat hioa testimateriaalia vieläkin pidemmälle.

Kuukausia kestäneen animaatiotyön lopputuloksena valmistui uusi testivideo, jossa tyrannosaurus rex kävelee aukealla pellolla. Dinosaurus oli saanut lihaa luidensa päälle ja näytti entistä vaikuttavammalta.

Kyseessä oli eräänlainen Oppenheimer-hetki koko elokuva-alalle, joidenkin mukaan koko maailmalle. Esimerkiksi tämä videoessee väittää, että jos haluaa ymmärtää tekoälyllä tehtyjen videoiden ja deepfake-teknologian historiaa, kaikki tiet johtavat ILM:n dinosaurukseen.

Kävelevä luuranko tarkoitti yhden aikakauden alkua, mutta samalla jonkin toisen loppua.

"Taisin juuri kuolla sukupuuttoon", sanoi ILM:n animaattori Phil Tippett nähtyään uuden teknologian. Hän oli luonut uraansa varsinkin stop-motion-teknologian parissa.

Ohjaaja Steven Spielberg tykkäsi Tippettin lohkaisusta niin paljon, että säilytti sen Jurassic Parkin dialogiin.

Testianimaatio oli käänteentekevä hetki elokuvateollisuudelle, mutta myös Jurassic Parkin luovalle prosessille. Vielä tuotantovaiheen käynnistyttyä tekijät eivät olleet varmoja siitä, millaista teknologiaa he pystyisivät hyödyntämään dinosaurusten eloon loihtimisessa.

Kirjoitin aiemmin siitä, miten Aaron Sorkinin idea appelsiinimehusta on mainio esimerkki elokuvan käsikirjoittamisesta. Toisin kuin kirjan kirjoittajat, elokuvan käsikirjoittajat luovat tekstiä visuaalista formaattia varten. Kirjaa luetaan, elokuvaa katsotaan.

Kun käsikirjoittaja David Koepp alkoi sovittaa Jurassic Parkia elokuvaksi Michael Crichtonin samannimisen kirjan pohjalta, modernista animaatioteknologiasta ei ollut vielä tietoakaan. Testimateriaali syntyi vasta myöhemmin elokuvan esituotantovaiheessa.

Siksi Koepp joutui ottamaan riskejä. Miten kirjoittaa kohtauksia, jos ei voi olla edes varma siitä, pystytäänkö niitä kuvaamaan kameralle?

Tällaisista rajoitteista on kuitenkin luovalle prosessille lähes aina enemmän hyötyä kuin haittaa.

Luovuus ei toimi parhaimmillaan tilanteessa, jossa aivan kaikki on mahdollista. Myös Koepp on samaa mieltä siitä, että tietynlainen aisoissa pitäminen – kuten käsikirjoituksen tapahtumien rajaaminen vain muutamaan päivään – auttaa tuottamaan luovempia ideoita.

Koepp siis teki mitä kaikki luovat ihmiset ovat aina tehneet: muodosti rajoitteista itselleen polun.

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan Koeppin luovaa prosessia.

Sitä ennen palaan vielä lyhyesti Aaron Sorkiniin, jonka sitaattia en malta olla liittämättä juuri tähän kohtaan:

“There is a tendency to think that art is finally the place where there are no rules, where you have complete freedom. 'I’m going to sit down at the keyboard and it’s just going to flow out of me onto the paper, and it’s going to be pure art.'

No. What you’re describing is finger painting. Rules are what makes art beautiful.”

Kirjasta käsikirjoitukseksi - David Koeppin luova prosessi

Koeppin mukaan on pienoinen ihme, että kirjoista edes saa sovitettua elokuvien käsikirjoituksia.

Kirjoissa on useita satoja sivuja esimerkiksi hahmojen päänsisäistä ajattelua ja kaikkea sellaista, johon lukijalla on runsaasti aikaa syventyä ja vieläpä haluamassaan tahdissa. Elokuva ei kykene samaan.

Jostain on kuitenkin aloitettava. Kun Koepp alkaa työstää käsikirjoitusta kirjan pohjalta, prosessi näyttää tältä:

1. Ensin Koepp lukee kirjan ihan vain nähdäkseen, nauttiiko hän sen lukemisesta. Tämä vaihe joko herättää hänessä innostusta erilaisista mahdollisuuksista – tai sitten ei mitään. Koepp sanoo noudattavansa Steven Soderberghilta oppimaansa nyrkkisääntöä: reaktion pitää aina olla "totta helvetissä" tai pelkkä "ei", mutta ei mitään näiden valimaastosta.
2. Koepp lukee kirjan toisen kerran ja alkaa hahmotella kirjan rakennetta korteille. Jokainen hahmo, kappale tai muutos kerronnan rakenteessa saa oman korttinsa. Tämä auttaa Koeppia ymmärtämään kirjan struktuuria ja kirjoittajan tekemiä luovia valintoja. Tämän jälkeen hän alkaa karsia kortteja, kartoittaa mahdollisia aukkoja ja yhdistellä joitakin elementtejä.
3. Koepp lukee kirjan vielä kolmannen kerran ja käy tekstiä läpi tarkalla kammalla. Hän kartoittaa yksityiskohtaisesti pieniä juonenkäänteitä tai dialogin palasia, jotka hän haluaa säilyttää elokuvaan. Tämän jälkeen alkaa varsinaisen käsikirjoituksen työstäminen.

Kirjoitin uutiskirjeeni ensimmäisessä tekstissä vuoden 2004 Spider-Man-elokuvasta, koska se toimii erinomaisena esimerkkinä siitä, mitä tarinat oikeastaan ovat. Haluan kumota yleisen harhaluulon siitä, ettei joillakin olisi muka tarinaa kerrottavanaan ihan vain siksi, että "eivät he nyt sentään mitään spaidermänejä ole."

Pohjimmiltaan tarinoissa ei ole kyse suuresta, vaan pienestä. Spider-Man ehkä liitelee pilvenpiirtäjien välillä ja osallistuu hätkähdyttäviin taisteluihin, mutta nämä ovat osa elokuvan juonta, eivät sen tarinaa.

Suurimmatkaan spektaakkelit eivät tunnu miltään, jos niissä ei ole emotionaalista tarttumapintaa. Täytyy myös zoomata lähelle.

Sen takia Spider-Man on pohjimmiltaan tarina pojasta, joka alkaa kasvaa mieheksi, mutta joka on vielä varsin sekaisin omista vastuistaan.

David Koepp todella ymmärtää tämän. Ja miksipä ei ymmärtäisi, koska hän on sekä Jurassic Parkin että Spider-Manin käsikirjoittaja.

Spektaakkelimaisuus on kirjoittajalle enemmän haaste kuin etu. Koepp muistelee:

"Well, all the characters in a movie where there are dinosaurs are very difficult to write. These movies are quite spectacular for the director and the effects people. And they are a little bit less so for the actors and the writers, I feel, because we have to work even harder, because we're competing [with dinosaurs].

You know, if the characters come out and talk about their parents' divorce too much, you really want them to shut up and go out and look at where the dinosaurs are."

Koeppin Jurassic Park -käsikirjoitus poikkeaa alkuperäisestä kirjasta useillakin tavoilla. Kirjassa näkökulmana on enemmänkin dinosaurusten potentiaalinen karkaaminen saarelta, kun taas elokuvassa ihmiset yrittävät päästä saarelta pakoon.

Keskeisin tarinaan liittyvä muutos on kuitenkin elokuvan päähenkilössä eli paleontologi Alan Grantin hahmossa, jota elokuvassa näyttelee Sam Neill.

Koepp halusi yhdessä Spielbergin kanssa rakentaa hahmoon sisäistä ristiriitaa, jollaista kirjassa ei ollut lainkaan.

Koepp palaa jälleen siihen, miten käsikirjoitus formaattina poikkeaa kirjasta:

"In the book it doesn't matter if he has any kind of personal issue that he's thinking or feeling. He can talk about the science and about the dinosaurs for the entire book and your attention is held, it's fine.

Movies are different, because you're looking at someone's face. And you have to have some sort of emotional investment in them."

Siispä Koepp käsikirjoitti Alan Grantista juron hahmon, joka suhtautuu vastentahtoisesti lapsiin. Oikeastaan tämä on aika lievästi sanottu: Grant suorastaan inhoaa lapsia, ehkä jopa pelkääkin niitä. Dinosaurustenkin kanssa on helpompaa.

Joissakin lähteissä kerrotaan vähän vaihtelevalla tarkkuudella, että juuri tämä idea olisi tullut suoraan Steven Spielbergilta.

Se ei olisi yllätys, sillä oli kyseessä sitten Indiana Jones ja viimeinen ristiretki, War of the Worlds tai vaikkapa E.T., hankala ja etäinen suhde isään on teema, joka kurkistaa jollain tapaa lähes kaikista Spielbergin elokuvista.

Kaikkein henkilökohtaisimmin se näkyy Spielbergin omaelämäkerrallisessa (ja mestarillisessa) The Fabelmans -elokuvassa vuodelta 2022.

Dinosaurusten karjunnan, huiman juonen ja ennennäkemättömän elokuvateknologiankin keskeltä David Koepp siis löysi jotain, johon zoomata. Kaiken suuren keskellä on pieni mies, joka ei pidä lapsista.

Pidän tarinoiden analysoimisesta. Teemojensa puolesta Jurassic Parkissa on paljonkin ammennettavaa. Siinä on jumalkompleksia, liian suuria harppauksia ottavaa tiedettä sekä vastuuttomien korporaatioiden ahneutta, jolla on paskainen loppu.

Lisääntyminen ja uuden elämän luominen ovat toki nekin elokuvan teemoja. Silti en koskaan ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että pohjimmiltaan Jurassic Park on tarina miehestä, joka ei halua lapsia.

Jos et ole koskaan katsonut elokuvaa juuri näiden linssien läpi, tämä saattaa kuulostaa yllättävältä ja ehkä epäuskottavaltakin.

Koska Jurassic Park on siis tarina paleontologi Alan Grantista, puretaan vielä lopuksi hänen tarinansa ja kehityskaarensa kolmeen vaiheeseen.

Velociraptorin kynsi otetaan esiin

Jurassic Park esittelee Alan Grantin hahmon katsojalle ensimmäisen kerran, kun tämä työskentelee dinosaurusten fossiilien kaivausalueella.

Alan ihastelee ruudulta velociraptor-dinosauruksen fossiilia ja esittelee sitä kollegoilleen ja yleisölleen. Hän kertoo, että velociraptorien rakenne oli lähempänä lintua kuin matelijoita.

"Ei näytä erityisen pelottavalta", toteaa yksi poika ja keskeyttää Alanin. "Näyttää enemmänkin kalkkunalta."

Alan huomaa tilaisuutensa tulleen. Vähänpä tietää tämä kakara mistään mitään. Hänelle on annettava opetus.

Alan alkaa luennoida pojalle siitä, miten velociraptorit saalistavat laumassa koordinoidusti ja älykkäästi. Hyökkäys voi tulla täysin yllättävästä suunnasta.

"Ja se viiltää sinua tällä", Alan sanoo, ja ottaa taskustaan velociraptorin kynnen ja pitelee sitä pojan edessä. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti, miten velociraptor voisi viiltää pojalta vatsan auki niin, että sisälmykset putkahtavat ulos.

Tässä kohtauksessa tapahtuu monta asiaa.

Ensinnäkin katsojalle tulee selväksi, että Alan on kyyninen tapaus.

Toiseksi katsojalle tulee selväksi, että Alanin kumppani Ellie Satler (roolissa Laura Dern) ei ole kyyninen, vaan kiltti. Kun Alan kiusaa pientä poikaa, Ellie seuraa vierestä hieman huvittuneena, mutta kuitenkin kiusaantuneena.

Myöhemmin Ellie kysyy, että eikö Alan mennyt vähän turhan pitkälle pojan kanssa. Ja mitä vikaa lapsissa muka on, Ellie lisää.

"Ne ovat äänekkäitä, sotkuisia ja kalliita. Ja ne haisevat", Alan vastaa.

Ellie ja Alan naureskelevat asialle yhdessä. Silti dialogin luonteesta ymmärtää, että tämä pariskunta ei puhu asiasta ensimmäistä kertaa. Naisen ja miehen välillä on kontrastia, josta voi myöhemmin kasvaa kiila.

Kohtauksella on vielä kolmaskin tärkeä tarkoitus: se toimii tärkeänä ekspositiona velociraptoreille ja niiden viheliäisyydelle. Kun dinosauruksiin erikoistunut asiantuntija näin seikkaperäisesti kertoo miksi velociraptoreita kannattaa pelätä, se on katsojalle jännittävä viesti siitä, että näihin tullaan palaamaan vielä myöhemmin.

T-Rex pääsee vapaaksi, Alan pelastaa lapset

Alan päätyy Jurassic Parkin saarelle yhdessä Ellien ja muutaman muun hahmon kanssa. Hänen seuraansa liittyvät myös pienet lapset Tim ja Lex (rooleissa Joseph Mazzello ja Ariana Richards). He ovat Jurassic Parkin saaren omistajan lapsenlapsia.

Kuten arvata saattaa, Alan ei voi sietää ajatusta lasten kaitsemisesta. Kontrasti erottuu taas suurena: Tim selittää dinosauruksista innoissaan ja kertoo jopa lukeneensa Alanin kirjan. Alan sen sijaan yrittää vain päästä Timistä eroon. Taustalla Ellie elättelee toiveita siitä, että Alan alkaisi suhtautua lapsiin lämpimämmin.

Elokuvassa noin tunnin kohdalla alkaa tapahtua. Saaren turvatoimet pettävät, sähköaitaukset lakkaavat toimimasta ja tyrannosaurus rex pääsee valloilleen. Yöllisessä kohtauksessa Tim ja Lex jäävät pakokauhussa jumiin autoon, jonka kimppuun t-rex hyökkää.

Alan onnistuu pelastamaan lapset t-rexin kynsistä, mutta elokuva ei päästä katsojaa helpolla. Auto putoaa seuraavaksi kielekkeeltä ja jää jumiin korkealle puuhun. Autossa on yhä Tim, joka täytyy pelastaa.

Monen jännittävän mutkan jälkeen Alan onnistuu pelastamaan turvaan sekä Timin että Lexin.

Velociraptorin kynsi putoaa maahan

Koska Alan, Tim ja Lex ovat pudonneet dinosaurusten aitauksen puolelle, heidän täytyy etsiä turvallinen paikka yöksi. Alan kiipeää yhdessä lasten kanssa puuhun.

Monen jännityksen ja toiminnan täyteisen minuutin jälkeen elokuvassa koittaa rauhallinen hetki. Alan ja lapset saavat vihdoin hengähtää. He istahtavat korkealle puuhun ja näkevät lauman rauhallisia, pitkäkaulaisia brachiosauruksia.

Alan on laittanut henkensä alttiiksi pelastaakseen lapset vaarasta. Hän on alkanut ymmärtää, että lapset ovat jotain muutakin kuin haisevia inhotuksia.

Kaikissa tarinoissa keskeinen ainesosa on muutos. Tarinan lopussa hahmo ei ole enää se sama, joka hän oli tarinan alussa. Tarina voi olla lyhyt tai pitkä, mutta ilman muutosta ei ole tarinaa.

Siksi tässä vaiheessa seuraa Jurassic Parkin tärkein hetki.

Kun Alan asettuu puussa makuulle, Tim ja Lex käpertyvät hänen viereensä. Äkkiä Alan kuitenkin irvistää ja älähtää, ja lapset säikähtävät hieman.

Alan kaivaa takataskustaan jotain, joka pistää hänen kehoaan. Se on velociraptorin kynsi, jolla hän aiemmin traumatisoi pientä poikaa.

"Mitä jos dinosaurukset tulevat takaisin", Lex kysyy hermostuneena.

"Pysyn hereillä", Alan sanoo.

"Koko yön?"

"Koko yön."

Alan vilkaisee velociraptorin kynttä, tuota fossiilista esinettä menneistä ajoista. Hänellä on nyt jotain arvokkaampaa, josta pitää kiinni.

Alan heittää velociraptorin kynnen menemään. Kynsi tipahtaa jonnekin maahan, kauas puun korkeuksista.

Mies, joka ennen inhosi lapsia, on muuttunut toisenlaiseksi mieheksi. Siksi Alan Grantin tarina on tullut tässä kohtaa päätökseensä, vaikka elokuva on vasta noin puolivälissä. Juonen näkökulmasta jäljellä on enää lähinnä pakeneminen saarelta, vaikka siihen toki liittyy vielä paljon vaarallisia vaiheita.

Elokuvan viimeisessä kohtauksessa Alan, Ellie, lapset Tim ja Lex sekä pari muuta hahmoa pääsevät saarelta pois helikopterin kyydissä.

Seikkailusta väsyneet Tim ja Lex istuvat helikopterissa Alanin molemmilla puolilla. He ovat nukahtaneet Alania vasten.

Ellie istuu vastapäisellä penkillä ja katsoo näkyä liikuttuneen näköisenä. Hän ja Alan eivät puhu viimeisessä kohtauksessa enää sanaakaan.

Alan nostaa katseensa, hymyilee ja luo pienen silmäyksen Ellieen, kuin todetakseen: eivät nämä lapset nyt niin kamalia ole.