Kelluva Tarantino, pötköttävä Angelou ja lomaileva Miranda
Luovuus tarvitsee joutilaisuutta ja tyhjäkäyntiä, ei työajan tehokkuusoptimointia.
Redditissä on foorumi nimeltä r/AskOldPeople.
Sympaattisella palstalla käyttäjät kysyvät vanhoilta ihmisiltä esimerkiksi siitä, tottuivatko he koskaan tupakan käryyn lentokoneissa (periaatteessa, koska rööki haisi kaikkialla muutenkin), ajattelevatko he yhä ensirakkauttaan (joka tunti, yli 50 avioliittovuoden jälkeenkin) tai mitä he söivät 1970-luvulla jälkiruoaksi (usein säilöttyjä persikoita). Vuonna 1980 tai sitä myöhemmin syntyneet eivät saa vastata palstan kysymyksiin.
Pari vuotta sitten joku aloitti palstalla ketjun kysymällä: millaista toimistotyö oli ennen tietokoneita?
Vastaajien mukaan työ sisälsi paljon puheluita, muistiinpanojen kirjoittamista käsin ja tiedostojen arkistointia. Ja valtavasti postittamista ja paperityötä.
Nimimerkki Chickadee12345 kirjoittaa:
"Paper, lots of paper. My desk was always filed with stacks of paper. Paper cuts are a bitch. And constantly counting how many papers of each type I had on my desk or on the floor because I ran out of room and the piles would keep getting added to or taken away. I can't say if it's more or less stressful, it's a kind of a different kind of stress."
A kind of a different kind of stress.
Kun tietokoneet alkoivat yleistyä toimistoissa viimeistään 1980-luvulla, ilmassa alkoi väreillä lupaus vähemmän stressaavasta työstä. Ajattelullekin jäisi enemmän aikaa, kun tietokoneet "tekisivät laskentatyöstä vähemmän uuvuttavaa", kuten mainokset lupasivat.
Kuten BBC:n historiikki huomauttaa, tietokoneesta tuli metafora toimistolle, ja se on toki sitä edelleen. Siirrämme tiedostoja työpöydälle, kansioihin tai roskakoriin.
BBC News
Tietokoneet eivät kuitenkaan lopulta vapauttaneet aikaa sellaisille työtehtäville, joissa ihminen olisi omimmillaan. Ne vain tekivät samasta työstä aiempaa intensiivisempää.
Sähköpostin ansiosta perinteisen kirjepostin kanssa ei tarvinnut veivata enää samaan malliin kuin ennen. Työaikaa periaatteessa vapautui, mutta ei ajattelulle, vaan entistä suuremmalle määrälle sähköposteja.
Toisenlainen stressi vaihtui toisenlaiseen stressiin.
Kun internet kehittyi riittävän nopeaksi viimeistään 2000-luvulla, ihmiset hoksasivat, että tärkeitä tapaamisia voi hoitaa videopuheluiden välityksellä. Aiemmin työpäivästä tuhlautui jopa useita tunteja matkustamiseen eri toimistojen välillä. Videoyhteys muutti tämän.
Kun samoja palavereja pystyi käymään Teamsissa, eikä työntekijän tarvinnut matkustaa paikasta toiseen, yhtäkkiä päivästä vapautui valtavasti aikaa... entistä suuremmalle määrälle Teams-palavereja.
Ajatustyö muuttuu aiempaa intensiivisemmäksi
Ehkä hoksaat jo, mihin pointtiin olen ajautumassa näiden esimerkkien kanssa.
On kiistatonta, että tekoäly tulee muuttamaan tapaamme tehdä toimistotyötä. Kummeksun silti kaikkia niitä tämän ajan profeettoja, jotka hämmentävän suurella itsevarmuudella väittävät tietävänsä, miten ja kuinka nopeasti muutos tulee tapahtumaan. (Heidät tunnistaa myös siitä, että yleensä heillä on jotain myytävää.)
Uskon julistajien olevan enimmäkseen väärässä. Työnteko ja maailma muuttuvat, mutta luultavasti sellaisella tavalla, jota emme osaa vielä itsekään kuvitella.
Joka tapauksessa tämä muutos kyllä saapuu. Sen mukana saapuu myös jälleen Suuri Lupaus Työntekijöille, joka on tuttu 80-luvun ensimmäisistä tietokonevuosista ja aina teollisesta vallankumouksesta saakka:
"Kun teknologia kehittyy, se hoitaa tylsät rutiinihommat, ja aikaa jää enemmän ajattelulle."
Näin ei tule käymään tälläkään kertaa. Näyttöäkin alkaa jo kertyä.
Tutkijat Aruna Ranganathan ja Xingqi Maggie Ye kirjoittivat helmikuun alussa Harvard Business Review'n artikkelissa siitä, miten tekoäly itse asiassa tekee työstä vain aiempaa intensiivisempää, aivan kuten muutkin teknologiset kehitysharppaukset historiassa aiemmin.
Aruna Ranganathan
Tutkijat tarkkailivat yhdysvaltalaisen teknologiayrityksen työntekijöitä ja heidän tapaansa hyödyntää tekoälyä kahdeksan kuukauden ajan.
Tutkimuksen havaintojen mukaan työntekijät alkoivat paiskoa töitä entistä nopeammalla tahdilla, kauhoivat työpöydälleen enemmän hommia ja tekivät aiempaa enemmän työtunteja.
Luovuuden näkökulmasta kenties kaikkein huolestuttavinta on, että AI-työkalujen kanssa työntekijät alkoivat myös multitaskata enemmän.
Tutkijat ovat löytäneet multitaskauksesta niin paljon hälyttäviä tutkimustuloksia, että sen sanotaan jo aiheuttavan aivoille samaa mitä tupakointi tekee keuhkojen kudoksille.
Multitaskaus eli nopea vaihtaminen tehtävästä toiseen (engl. rapid task-switching) imee aivojen energiavarastot tyhjäksi, heikentää kognitiivisia kykyjä (joidenkin tutkimusväitteiden mukaan jopa pienen lapsen tasolle) ja lisää stressiä.
Kuten tutkijat Aruna Ranganathan ja Xingqi Maggie Ye kirjoittavat HBR:n artikkelissaan, multitaskaus saattaa kyllä ensi alkuun tuoda työntekijälle kontrollin tunteen ja ajatuksen työtaakan helpottamisesta, varsinkin kun tekoälyn kaltainen "partneri" hoitaa asioita taustalla.
Mätä kuitenkin asettuu aivoihin taloksi hiljaa ja huomaamatta. Siinä missä aiemmin multitaskaus tarkoitti jonglöörausta eri viestiohjelmien välillä, tulevaisuudessa työntekijä ohjaa AI-agentteja, jotka koodaavat, analysoivat ja tuottavat.
Pystyn suorastaan kuulemaan, miten aivojen virtapiirit kärähtelevät käyttökelvottomiksi.
Ehkäpä multitaskaamisen liittäminen röökaamiseen on toimiva vertaus siitäkin syystä, että vaikka hyvin monet ihmiset tietävät sen olevan haitallista, he multitaskaavat silti. Lukemattomat tutkimustulokset ja savukeaskien varoitustarrat eivät nekään varsinaisesti auta tupakoijaa lopettamaan.
Ja sitä paitsi, ihan hyvinhän tässä henki kulkee röökistä huolimattakin, sanoisi moni.
Olemme niin tottuneita vallitsevaan asioiden tilaan, että meidän on vaikea edes kuvitella, miltä parempi – siis luovuutta vaaliva elämä – voisi näyttää. Kulttuurimme on totuttanut meidät ajattelemaan, että tehokas tietotyöläinen on ihminen, joka istuu metaforisessa toimistossaan tietokoneensa ääressä, tuijottaa ruutua painokkaasti ja naputtaa näppäimistöä. Hänen aivojensa akkumehu on saattanut kuivua loppuun jo aikoja sitten, mutta väliäkö sillä, ainakin hän näyttää tehokkaalta ja tekevältä.
Luin viime vuonna aivotutkija Mona Moisalan tietokirjan Tyhmä työelämä. Moisalan ja monien vastaavien tutkijoiden teoksiin perehtyminen on saanut minut ymmärtämään, miten valtavan tärkeä merkitys aivoterveydellä on luovuuden kannalta – ja samalla hämmästelemään sitä, miten vähän me oikeastaan olemme valmiita viemään oppeja käytäntöön.
Moisala kirjoittaa:
"Normista poikkeava näky avokonttorissa kiinnittää heti huomiomme, ja herättää jopa huolta. Tuolillaan taaksepäin nojautunut, tyhjyyteen raukeasti tuijottava ja aivojaan lataava työntekijä on outo näky. Meidän on vaikea sallia itsellemme pieniäkään tyhjäkäynnin hetkiä työpäivän aikana, sillä se eroaa niin selkeästi totutuista malleista."
Luovuus tarvitsee tekemistä, mutta vähintään yhtä paljon myös tyhjäkäyntiä, joutilaisuutta ja raukeutta.
Siksi väitän, että tässäkin asiassa kannattaa seurata mieluummin taiteilijoiden kuin toimistotyöläisten esimerkkejä.
Elokuvien ideat pulpahtavat pintaan uima-altaassa
Ohjaaja Quentin Tarantino käsikirjoittaa kaikki omat elokuvansa. Hän kertoo ottaneensä itseään niskasta kiinni oman luovan prosessinsa kanssa joskus niihin aikoihin, kun hän kirjoitti Inglourious Basterds -elokuvaansa.
Sitä ennen Tarantino kirjoitti tavalla, jota hän itse kuvailee amatöörimäiseksi: satunnaisiin aikoihin yöllä, ja jos joskus päivällä, niin jossain ravintolassa, hieman kaoottisesti, kahvin kittaamisen lomassa.
Nykyään Tarantino työskentelee toisin. Hän kirjoittaa ensin ja luo sen jälkeen olosuhteet, joissa mieli pääsee vaeltamaan – voisiko jopa sanoa, että lillumaan.
“I get up, so around 10:30 or 11:00 o’clock, or 11:30, I would site down and write, like a normal workday. I would sit down and I would write until 4, 5, 6, or 7. Somewhere around there, I would stop.
And then, I have a pool, and I keep it heated, so it’s nice, so I go into it. - - So if I haven't finished a sequence, then I'd hop into my pool and just kind of float around in the warm water and think about everything I’ve just written, how I can make it better, and what else can happen before the scene is over.
And then a lot of shit would come to me. Then I’d get out and I would make little notes on that, but not do it. And that would be my work for tomorrow.
Or if I'd just finished a scene, I would go back over it in my head in the pool and think about it, now what's the next scene, now what's next. Then I would figure out a few things and make notes and that's my work for the next day.
And that's ended up becoming this really enjoyable, kind of lovely way to write. - - I just like the idea of writing all day, and then stopping, and then having a meditative process about what I've done, what I'm going to do, and then just check it out and watch a movie or go have dinner or do whatever."
Huomionarvoista Tarantinon luovassa prosessissa on jatkuva rytmi varsinaisen työn ja taukojen, aloittamisen ja lopettamisen välillä. Hän stoppaa työnsä pisteeseen, jossa uusia ideoita on syntynyt, mutta jatkaa niiden kehittämistä vasta seuraavana päivänä.
Oman kokemukseni mukaan taukojen pitämisessä vaikeinta on juuri kurinalaisuus. Kirjoittamisen, piirtämisen tai muun luovan työn kannalta olisi usein parasta malttaa lopettaa silloinkin, kun flow tuntuu sujuvan erityisen hyvin. Ideoista jalostuu käytännössä aina parempia, kun niistä ottaa sopivasti etäisyyttä ja palaa niihin myöhemmin.
Kelluvan Tarantinon keskeisin opetus piilee kuitenkin siinä, että luovat ideat eivät pääse pulpahtamaan esiin tilanteessa, jossa ihminen tuijottaa koneensa näyttöä intensiivisesti, multitaskaamisesta nyt puhumattakaan. Kaikkea ei voi jatkuvasti suorittaa.
Mielikuva vedessä lilluvasta kirjoittajasta vie ajatukseni Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvaan ja Leonardo DiCaprion esittämään Rick Daltoniin, joka rentoutuu uima-altaassa kelluen. En tiedä voiko tämä olla taiteilijan vaivihkainen viittaus omaan luomisprosessiinsa, mutta haluaisin kuvitella niin.
Hotellihuoneen tyhjyys vapauttaa arjen ankkureista
Kuuluisassa The Paris Review'n haastattelussa vuodelta 1990 kirjailija Maya Angelou (1928–2014) kuvailee omaa luovaa prosessiaan.
Angelou tuli tunnetuksi siitä, että hän vetäytyi hotelliin kirjoittamaan. Hän asui vaihtelevasti eri kaupungeissa ja vuokrasi aina kulloisestakin kaupungista hotellihuoneen useiden kuukausien ajaksi omaa luovaa prosessiaan varten.
Luovuuden kannalta Angeloulle oli tärkeää, että hotellihuoneen sisustus oli mahdollisimman pelkistetty: ei tauluja seinillä tai kukkia vaaseissa. Päästyään hotellihuoneeseen Angelou asettui pötköttämään pedatulle sängylle ja ryhtyi kirjoittamaan.
The Paris Review'n haastattelussa Angelou kertoo:
"I rent a hotel room for a few months, leave my home at six, and try to be at work by six-thirty. To write, I lie across the bed, so that this elbow is absolutely encrusted at the end, just so rough with callouses.
I never allow the hotel people to change the bed, because I never sleep there. I stay until twelve-thirty or one-thirty in the afternoon, and then I go home and try to breathe; I look at the work around five; I have an orderly dinner—proper, quiet, lovely dinner; and then I go back to work the next morning.
Sometimes in hotels I’ll go into the room and there’ll be a note on the floor which says, Dear Miss Angelou, let us change the sheets. We think they are moldy. But I only allow them to come in and empty wastebaskets. I insist that all things are taken off the walls. I don’t want anything in there. I go into the room and I feel as if all my beliefs are suspended. Nothing holds me to anything. No milkmaids, no flowers, nothing."
Kirjoituspäivän päätteeksi Angelou lähti kotiin, meni suihkuun ja vietti lopun päivästään aivan muiden asioiden parissa, vähän kuten Tarantinokin omassa esimerkissään.
Vielä myöhemmin päivällä Angeloulla kuitenkin oli tapana palata editoimaan aiemmin kirjoittamaansa tekstiä, toisinaan rankallakin kädellä.
Googlen kuvahaussa on paljon esimerkkejä Maya Angelousta, joka kirjaimellisesti teki töitä sängystä käsin.
Uran paras idea voi löytyä lomamatkalta
Hamilton on musikaali, josta tuli tekijänsä Lin-Manuel Mirandan uran suurin saavutus monellakin mittarilla. Vuonna 2015 ensi-iltansa saaneesta musikaalista tuli massiivinen kulttuuri-ilmiö ja Broadway-hitti, joka rikkoi toistuvasti lipunmyyntiennätyksiä ja sai lopulta ennätykselliset 16 Tony-ehdokkuutta. Miranda voitti Hamiltonista myös Pulitzer-palkinnon.
Vuonna 2016 Hamilton-faniksi tunnustautuva Arianna Huffington kysyi Mirandalta näkemyksiä tämän luovasta prosessista.
Mirandan vastaus: nukkuminen ja riittävä määrä taukoja.
Itse asiassa, Miranda huomauttaa, Hamilton-musikaali ei olisi luultavasti koskaan syntynyt ilman joutilaisuutta ja lepoa.
Kun Miranda oli työskennellyt aiemman In the Heights -musikaalinsa parissa, hän piti ensimmäisen lomansa vuosiin ja lähti Meksikoon relaamaan.
Matkalukemisenaan hänellä oli mukanaan Yhdysvaltain perustajaisä Alexander Hamiltonista kertova elämäkerta.
Miranda muistelee:
"It’s no accident that the best idea I’ve ever had in my life – perhaps maybe the best one I’ll ever have in my life – came to me on vacation.
When I picked up Ron Chernow’s biography [of Hamilton], I was at a resort in Mexico on my first vacation from 'In The Heights,' which I had been working seven years to bring to Broadway.
The moment my brain got a moment’s rest, ‘Hamilton' walked into it.”
Luovuus tarvitsee taukoja, ei tehokkuuden optimointia
Harvalla meistä on mahdollisuutta omaan uima-altaaseen, hotellihuoneeseen tai Meksikon-matkaan.
Yhteistä Tarantinon, Angeloun ja Mirandan tarinoissa on kuitenkin se, että heidän omat heureka-hetkensä syttyvät tiloissa, joissa mieli pääsee vaeltamaan riittävän vapaasti.
Jokaisen luovuuttaan vaalivan ihmisen täytyy löytää omat versionsa näistä tiloista ja taistella niiden säilyttämisen puolesta.
Kukaan ei ole koskaan saanut parhaita ja menestyneimpiä ideoitaan heti mieltä masentavan doomscrollaussession jälkeen. Puhelinsovellusten välillä pomppimisessa on myös paljon samaa vaikutusta aivoille kuin multitaskaamisessa. Ihmiset tekevät kumpaakin, vaikka tietävät niiden haitat.
Kaiken tämän päälle erityisesti tietokoneella työtään tekevien ihmisten luovuus tulee pian olemaan ennennäkemättömän kognitiivisen pommituksen kohteena.
Filosofi Epiktetoksen sitaattia mukaillen: emme ikinä suostuisi luovuttamaan kehoamme ulkopuolisille, mutta mitä omaan mieleemme tulee, ojennamme sen mukisematta muiden riepoteltavaksi.
En usko, että kaikki ratkaisuja voi vain siirtää yksilön vastuulle. Silti omaa luovaa ajatteluaan pitää varjella itse, koska kukaan muukaan ei siitä piittaa.
Ja erityisen varovainen kannattaa olla silloin, kun joku lupaa, että teknologia vapauttaa aikaa ajattelulle.
