Taiteilijat, sisällöntuottajat ja portinvartijat: kuka välittäisi verbistä?

Tällä tekstillä on aika pitkä sytytyslanka. Se alkoi palaa jo viime vuoden elokuussa, kun luin tämän Koko Hubaran Substack-kirjoituksen.

Tekstissä Hubara vastaa yhteen lukijansa kysymykseen siitä, millaisia ajatuksia esimerkiksi someinfluenssereiden niin sanottu kirjailijuus herättää.

Hubara, kirjailija itsekin, ihmettelee:

Vaikutelmani kaiken jälkeen kuitenkin on, että kirjalla on edelleen jotakin sellaista rahallisen sfäärin ylittävää arvoa, jota tavoittelevat hekin, joilla on jo kaikkea – muutenhan nuo kaikki samat melko mitäänsanomattomat "ajatukset" löytyisivät heidän somekanaviltaan kera hästägin "mainos" ja jotakin Fiskarsin saksia tai Balmuirin torkkupeittoja myyden palkkashekissa kolmi- tai nelinumeroinen luku. Mikä se arvo sitten on? Äly? Nimenomaan edellä kuvailtu oikea vaikutusvalta?

Somevaikuttajien työ tietenkin perustuu siihen, että he myyvät näkyvyyttään eräänlaisena mainosalustana erilaisille toimijoille, joilla on kaupallisia tavoitteita.

Kukaan, joka on vähänkään kuunnellut suomalaisesta kirja-alasta käytyä keskustelua ymmärtää, että tässä maassa olisi paljon parempiakin väyliä kaupallisiin ansioihin kuin kirjan kirjoittaminen.

Siksi kysymys todella jää kutkuttelemaan. Mitä arvoa valmistuneella kirjalla on näinkin kaupallisille tekijöille, jos ei kerran raha?

Substack-tekstissään Hubara ei toki ota asiaan kantaa ensimmäistä kertaa. Yksi erä keskustelusta käytiin jo kesällä 2022, kun WSOY tiedotti somevaikuttajille suunnatusta kirjoittajakoulusta.

Hubaraa ja muitakin kirjailijoita närkästytti ajatus siitä, että kustantamo ikään kuin kutsuu potentiaalisen kustannussopimuksen äärelle etupäässä niitä, joilla on jo valmis yleisö ja iso näkyvyys. WSOY toppuutteli, että mistään ohituskaistasta ei ole kyse.

Kun kirjailijat olivat ensin tuohtuneet WSOY:n uutisesta, sen jälkeen oli vuorostaan somevaikuttajien vuoro tuohtua kirjailijoiden reaktioista.

Eivätkö vaikuttajat muka saisi kirjoittaa kirjoja? Mitä pölyttyneitä portinvartijoita täällä nyt taas ulisee IG-stooreissaan! Taitavat olla elitistit vain kateellisia!

Niin, miten somevaikuttajille suunnattu kirjoittajakoulu voi muka närkästyttää kirjailijoita niin paljon? Keneltä se muka on pois, kysyivät monet. Ei kai kirjallisuudelta tai lukijoilta ainakaan?

En tietenkään tiedä, mitä kirjailijat rehellisesti asiasta ajattelevat. He eivät edusta mitään massaa, joka on kaikesta samaa mieltä. En voi puhua kirjailijoiden puolesta.

Se ei silti estä minua esittämästä omia arvauksiani.

En usko, että kirjailijoiden suurimmat pettymyksen tunteet liittyisivät esimerkiksi siihen, että vaikuttajat saavat heitä enemmän jostain kirjaprojektista rahaa.

Uskon heidän olevan ennen kaikkea pettyneitä siihen, miten tällaisessa yhteydessä kirjailijuus (ja kyllä, voisi sanoa myös taiteilijuus) näyttäytyy siten, että kaikkein eniten arvoa on vain lopputuloksella tai tittelillä.

Mikä se kirjan [rahallisen sfäärin ylittävä] arvo sitten on, kuten Hubarakin kysyi.

On olemassa paljon ihmisiä, joille se arvo on tämä: kunhan kädessä on kirja, silloin voi kutsua itseään kirjailijaksi. Silloin tittelistä tai lopputuloksesta, siis substantiivista, tulee arvokkain tavoiteltava asia.

Ja kunhan kirja on valmistunut, tavoite on täyttynyt. Silloin luovalla prosessilla, tai millään mitä siihen liittyy, ei ole merkitystä. Mitä nopeammin ja helpommin substantiivin vain saavuttaa, sen parempi.

Uskoakseni siis monia kirjailijoita hiertää melko paljon se, miten niin monet ihmiset ovat kiinnostuneita ennen kaikkea substantiivista, mutta verbistä ei meinaa innostua oikein kukaan.

Koska sehän on nimenomaan verbi, joka on kaiken ytimessä. Juuri verbiin liittyvät luovan prosessin kaikki kauneudet ja kauheudet.

Lots of people want to be the noun without doing the verb. They want the job title without the work.

Austin Kleon

Make Art Not Content -podcastissa Father Bronques toteaa, että nykyään enemmän tai vähemmän kaikki sanovat olevansa luovia tai haluavansa olla luovia.

Mutta, Bronques huomauttaa, jos asia todella on näin, silloin meidän tulisi tarkastella luovuutta eräänlaisena spektrinä.

Tämän spektrin yhdessä päädyssä ovat sisällöntuottajat. He miettivät ennen kaikkea yleisön tai markkinan tarpeita ja generoivat jotain, jonka arvo on helposti kvantifioitavaa. Yhdestä päästä laitetaan kontsaa sisään, toisessa päässä katsotaan mitä mittarit sanovat.

(Ja sitten spektrin keskivaiheilla on muitakin. En vain halua referoida podcast-jaksoa sanasta sanaan, joten koko jakso kannattaa ilman muuta kuunnella.)

Mutta sitten, spektrin täysin vastakkaisella puolella ovat taiteilijat. He ovat, kuten Bronques asian muotoilee, satelliitteja, jotka vastaanottavat sellaisia signaaleja, jotka jäävät muilta ihmisiltä huomaamatta. Siksi heidän tarinansa saavat jonkin liikahtamaan sisällämme ja muistuttavat meitä siitä, millaista on olla ihminen.

Taiteilijoilla ei ole mitään synnynnäistä lahjakkuutta, joka muilta olisi jäänyt geenilotossa saamatta. Tutkijatkin ovat sellaista yrittäneet löytää.

Heillä vain on jotain sellaista, mitä muilta puuttuu: rohkeutta upottaa itsensä tekemiseen niin kovalla sisäisellä palolla, että se tuottaa heille uniikin perspektiivin tähän maailmaan. Tällainen perspektiivi muillakin luovilla ihmisillä voisi olla, jos heillä vain olisi riittävästi uskallusta mennä sitä kohti.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että olisipa kiva kirjoittaa kirja, niin sitten sitä olisi oma kirja. Tässä kirjan tilalle voi liittää minkä tahansa muunkin substantiivin, vaikkapa oman taidenäyttelyn. Tällaiset ihmiset ajattelevat asiaa ennen kaikkea lopputuloksen tai tittelin kautta. Heille substantiivi tulee kaikessa ajattelussa ensin.

Everybody wants to be a bodybuilder but don't nobody want to lift no heavy ass weights.

Ronnie Coleman

Mutta substantiivi-ihmiset lähestyvät maailmaa aivan eri näkökulmasta kuin taiteilijat.

Taiteilijoita ajaa luovaan tekemiseen pakko, koska heillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Impulssi luoda – kirjoittaa, maalata, piirtää, tanssia – ei jätä heitä rauhaan. Sitä paitsi verbi on se, joka pitää heidät elossa.

He ovat niin keskittyneitä luovaan prosessiin, että heillä on paljon tärkeämpääkin ajateltavaa kuin substantiivit. Heidän on pakko tuoda päivänvaloon jotain sellaista, joka on jäänyt pimeään aivan liian pitkäksi ajaksi.

Tästä pakosta mainitsin myös aiemmin kirjoittamassani esseessä, joka keskittyi Alfonso Cuaróniin ja Gravity-elokuvaan. Cuarón ei ohjannut Gravitya siksi, että hän ajatteli miten kivaa olisi tehdä jänskä avaruuselokuva. Hän halusi tehdä Gravityn siksi, että hänen oli pakko ilmaista elokuvan keinoin miltä hänestä tuntuu.

Taiteen – elokuvien, kirjojen, levyjen, maalausten, näytelmien – tekeminen voi olla palkitsevaa ja tehdä elämästä elämisen arvoista. Se on myös vaikeaa, kamalaa, ahdistavaa ja jotain mikä saa tuntemaan itsensä aivan paskaksi.

Verbi on itsensä alttiiksi asettamista ja sen tosiasian myöntämistä, että ehkäpä en olekaan tässä niin hyvä kuin ajattelin, ja ehkäpä tämä ei ole ollenkaan niin kivaa kuin luulin.

George Orwell on kuvaillut kirjoittamista Why I Write -esseessään "tuskalliseksi kamppailuksi, johon tuskin kukaan ryhtyisi ilman että joku demoni siihen pakottaisi."

Pakon tunne, demoneilla tai ilman, ajaa taiteilijaa jatkamaan silloinkin, kun verbi alkaa tuntua lähinnä etikassa uitettujen lasinsirpaleiden nielemiseltä. En tarkoita tällä mitään höpötystä kärsivän taiteiljan myytistä. (Se saa luvan pölyttyä kellarin nurkassa, jonne se kuuluukin, ja on ehkä jonkun toisen esseen aihe).

Tarkoitan sitä vaihetta, joka koittaa jokaisessa luovassa prosessissa ennen pitkää ja joka saa vakavissaan harkitsemaan luovuttamista. Se on jotain sellaista, jota ei voi instagrammata tai estetisoida Pinterest-taululle.

Substantiivin hankkiminen ei ole vaikeaa. Itse asiassa se on helpompaa kuin koskaan aiemmin. Verbi on vaikeaa.

Oletko vielä mukana? Saisiko olla vielä vähän siirappia, vai tulitko jo täyteen?

Ymmärrän oikein hyvin, jos kaikki tämä kuulostaa nololta, naurettavalta tai överiltä romantisoinnilta.

Mutta ei taiteilijoilla ole aikaa miettiä, onko tällainen cringeä. Jos jotakin, he juoksevat sitä kohti. Tai ehkä pikemminkin kompastelevat.

Verbi on pelottava peili. Siihen tuijottaminen vaatii haavoittuvaisuutta. Kyynisyys sen sijaan ei vaadi minkäänlaista uskallusta.

Monille on paljon helpompaa kääriä itsensä ironiaan ja jäädä ilkkumaan peilin sivuista. En tarkoita taidekriitikkoja, vaan ihmisiä, jotka syvällä sisimmässään tietävät itsekin, että he pitävät pilkkanaan jotain sellaista mitä heidän itsekin oli joskus tarkoitus elää. (Tiedätkö ketään, joka olisi menestynyt elämässään silleen ironisesti?)

Jos siis huomaat ajattelevasi, että tällainen teksti tuntuu hölmöltä, se on aivan okei. Ihan oikeasti on! Siinä tapauksessa vain kannattaa ehkä kokeilla jotain muuta kuin taiteen tekemistä, vaikka sitten sitä sisällöntuotantoa.

Kaikkien ei tarvitse ymmärtää pakkopuhetta. Taiteilijat itse kyllä ymmärtävät.

Al Pacino kirjoittaa Sonny Boy -elämäkerrassaan:

That's my acting, my life. When I work, I'm on the wire. When I'm going for it. When I'm taking chances. I want to take chances. I want to fly and fail. I want to bang into something when I do it, because it's how I know I'm alive. It's what's kept me alive. It's like I would say years later, when I would have other aspiring actors ask me from time to time, "How come you made it and I didn't? l always wanted to." I would tell them, "You wanted to. I had to."

Palaan vielä kertaalleen Koko Hubaran Substack-tekstiin. Hän kirjoittaa (boldaus on minun):

Kirjailijan ammatti on vapaa samalla tavalla kuin toimittajankin. Periaatteessa kuka vain voi koska vain päättää ryhtyä kirjailijaksi, eikä siinä mitään. Dekolonisaation ja luokkataistelun nimissä olisi kyseenalaista vaatia kirjoittajilta akateemista koulutusta alalle. Mutta: joskus tuntuu, että me sekoitamme sen tosiasian, että melkein kaikki suomalaiset oppivat kirjoittamaan noin seitsemänvuotiaina siihen, että melkein kaikki osaisivat kirjoittaa kirjan. Tällaista samanlaista harhaa ei ehkä ole muusikkouden tai kuvataiteen kontekstissa.

Olen samaa mieltä. On kirjoittamista, ja sitten on kirjoittamista.

Mutta tuon lainauksen viimeisen lauseen osalta en ole enää ihan varma.

Alun perin en olisi halunnut tai jaksanut mennä enää tässä tekstissä tekoälyyn, mutta tässä sitä ollaan.

Koronapandemian ensimmäisenä vuonna aloin elvyttää piirtämisharrastustani. Nuorempana piirsin paljon enemmän. Se oli jäänyt aikuisiällä vähemmälle, ja se harmitti. Kirjoittamisen kanssa on kai käynyt samoin.

Aloin perehtyä digitaaliseen taiteeseen mutta myös "analogiseen" eli perinteiseen piirtämiseen. Uppouduin muotokuvataiteen kiehtovaan teoriaan. Sittemmin olen opiskellut itsenäisesti digitaalista maalaamista ja myös niin sanottua akateemista piirtämistä.

Itseopiskelun myötä tutustuin moniin itselleni täysin uusiin taiteilijanimiin, varsinkin digitaalisen taiteen skenessä. Monet heistä tekivät töitä esimerkiksi pelistudioille. Varsinkin Magic the Gathering oli iso työllistäjä konseptitaiteilijoille.

Joskus vuosien 2022 ja 2023 taitteessa alkoi tapahtua jotain masentavaa. Instagram-kuplani kuvavirta, joka aiemmin koostui erilaisten digitaiteilijoiden taideteoksista, alkoi täyttyä tekoälyllä tuotetusta mössöstä.

Monet ihmiset jopa halusivat kopioida tekoälyohjelmillaan jonkun taiteilijan tyylin sellaisenaan. Tästä on puhunut erityisesti puolalainen taiteilija Greg Rutkowski. Yhdessä vaiheessa Rutkowskin nimi oli kaikkein "promptatuin" AI-työkaluissa, kun niin monet käyttäjät halusivat apinoida hänen tyyliään.

Instagram alkoi myös täyttyä uudenlaisista profiileista, joiden esittelytekstissä luki kaksi sanaa: "AI artist".

Taiteilijat pitivät tätä pöyristyttävänä. He olivat omistaneet elämänsä muun muassa valöörien, komposition, muotoilun ja tarinankerronnan opiskelulle.

Sitten paikalle pyyhältää joku, joka ohittaa koko prosessin, sylkee ulos jonkinlaisen visuaalisen lopputuloksen nappia painamalla ja kutsuu itseään taiteilijaksi. Ikään kuin jälleen kerran vain substantiivilla olisi yhtään mitään väliä.

En väitä, että tekoälykuvien promptaamisessa olisi jotain samaa kuin somevaikuttajien kirjoihin liittyvässä keskustelussa. Kyse on aivan eri tason asioista.

Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että kun niin kutsutut AI-taiteilijat röyhkeästi puolustivat omaa generointipuuhasteluaan, he aseistautuivat argumentilla, joka kuulosti kovin tutulta.

AI-taiteilijoiden mukaan "vanhan liiton" taiteilijat ovat vain katkeria portinvartijoita, jotka eivät ymmärrä muuttuvaa maailmaa.

Taas tuo sana.

En ole vielä tähänkään päivään mennessä kuullut hyvää selitystä sille, missä oikein sijaitsevat nämä portit, joiden edessä pitäisi seistä ilmeisen paljon kirjailijoita tai kuvataiteilijoita. Ainakaan kirjastosta tai kirjakaupan kynä- ja paperiosastolta en ole niitä löytänyt.

Taiteilijat eivät ehkä halua selittää teoksiaan, mutta varsin monet heistä mielellään kertovat, mikä heidän uteliaisuutensa saa heräämään. Jopa David Lynch!

Siispä: selvitä suosikkikirjailijasi suosikkikirjailijat. Etsi ne taidemaalarit, joista sinua kiehtova taidemaalari on joskus ottanut mallia. Lupaan, ettei kukaan pysäytä sinua porteille.

En väitä, että tässä kaikessa olisi kyse jonkinlaisesta jaloudesta tai puhtaudesta, jota taiteilijoilla olisi muka enemmän kuin muilla kuolevaisilla.

En myöskään väitä, että luova pakko tai muusan riivaus, tai miksi sitä kukin haluaakaan kutsua, olisi edellytys kirjan kirjoittamiselle tai mille tahansa luovalle tekemiselle.

Päinvastoin: esimerkiksi Suomessa itse asiassa menestyy ihan hyvin, jos syyllistyy ensin huumausainerikoksiin, istuu niistä tuomion ja sen jälkeen kirjoittaa kokemuksistaan kirjoja. Kun googlaan Mika "Immu" Ilménin nimen, hänen ensimmäinen tittelinsä hakutuloksissa on "kirjailija", mutta tuskinpa hän luovasta pakosta kirjoittaa. Olen toki aina valmis olemaan väärässäkin.

Haluaisin lähinnä peräänkuuluttaa rehellisyyttä. Taiteilijat ja sisällöntuottajat jakavat ehkä keskenään saman maailman, mutta he näkevät sen aivan eri tavoilla ja tekevät aivan eri asioita. Tämän ääneen sanomisessa ei pitäisi olla mitään elitististä.

Mitä taas siihen portinvartijuuteen tulee, kaikkein raskaimman portin löydät vain ja ainoastaan itsesi sisältä, jostain sieltä, missä verbi ja substantiivi risteävät.

Ole siis ennen kaikkea rehellinen itsellesi:

Haluatko tehdä luovaa työtä, koska nimenomaan tekeminen, ei lopputulos, vetää sinua puoleensa? Koska se tuntuu lähes pakolliselta? Koska tekemättömyys ei ole vaihtoehto?

Vai haluatko sitä siksi, että se voisi saada sinut näyttämään joltain sellaiselta, joka haluaisit olla?