Tarinoissa pienimmät askeleet jättävät kauneimmat jäljet

Monilla ihmisillä on valitettavasti perustavanlaatuinen väärinymmärrys tarinankerronnasta. Heidät tunnistaa tästä kysymyksestä:

"Entä jos ei vaan ole mitään... isoa tarinaa kerrottavana?"

Käytännössä he tarkoittavat tällä sitä, että koska heidän elämässään ei ole tapahtunut mitään suurta ja mahtavaa ja eeppistä joka vetäisi vertoja Star Warsin kaltaiselle scifi-seikkailulle tai Spider-Manin supervoimille, ei tarinallekaan ole olemassa aineksia.

Pahimmassa tapauksessa heidät kuitenkin päästetään jonkinlaisen tarinan puikkoihin. Ja koska he nimenomaan ajattelevat, että kaikkein vetovoimaisimmat tarinat ovat suuria, myös volyymi täytyy vääntää koko ajan täpölle. Että kunhan vain huutaa tarpeeksi lujaa, ehkä kukaan ei huomaa, ettei mitään sanottavaa oikeasti olekaan.

Mutta huomaahan sen. Jos jostain puuttuu hyvä maku, ymmärrys ja henkilökohtainen kosketus, sellainen ei jää meiltä tunnistamatta. Lopputuloksena voi olla jotain hyvinkin äänekästä, mutta kovin sielutonta.

Siispä, mitä tarinankerrontaan tulee:

• Pieni on kaikkein suurinta
• Hiljainen on kaikkein äänekkäintä
• Vähemmän on kaikkea sitä, josta lopulta kumpuaa kaikkein eniten.

Sam Raimin ohjaama Spider-Man (2002) tarjoilee tästä erinomaisen oppitunnin.

Mikäli et ole nähnyt Spider-Mania, käytännössä koko elokuvan tarina on tiivistetty tähän pariminuuttiseen kohtaukseen ja dialogiin.

Kohtauksessa teini-ikäinen Peter Parker saa Ben-sedältään kyydin kouluun. Juuri kun Peter on jo rientämässä luokkaan, Ben toteaa, että haluaa jutella Peterin kanssa kunnolla. Peterille kun on sattunut ja tapahtunut vähän kaikenlaista: hänen käytöksensä on muuttunut kummalliseksi, kotona hän enimmäkseen vetäytyy huoneeseensa, koulussakin oli tappelu toisen pojan kanssa.

Ben on Peteristä kovin huolissaan. Hän haluaa Peterin ymmärtävän, että kun poika alkaa kasvaa mieheksi, siihen liittyy vastuita, jotka tulee ottaa tosissaan. Ben yrittää osoittaa empatiaa toteamalla, että hän on aikoinaan nuorempana käynyt läpi täsmälleen saman vaiheen. Radioaktiivisen hämähäkin puremasta supervoimat saanut Peter tiuskaisee sedälleen ylimielisesti, että et muuten todellakaan ole.

Peter ja Ben ovat näkökulmiensa kanssa molemmat samaan aikaan oikeassa ja väärässä. Kohtauksessa he istuvat autossa, keskellään vain vaihdekeppi, mutta yhtä hyvin heidän ymmärryksensä välissä voisi olla kilometrien mittainen rotko.

Tästähän tarinoissa on kyse. Ei Spider-Manin tarina puhuttele meitä siksi, että Hämis ampuu käsistään seittejä, sinkoilee niiden varassa pilvenpiirtäjien välillä ja taistelee Green Goblinia vastaan, vaan siksi, että Peter Parker on vaikean elämänvaiheen äärellä tasapainoileva teini.

Aivan kaikki meistä eivät osaa tunnistaa juuri mieheksi kasvamisen haasteita. Sen sijaan jokainen kyllä muistaa, miltä murrosikä tuntui. Peteriin on helppo samastua, mutta ehkäpä jotkut Spider-Manin parissa kasvaneet huomaavat jonain päivänä olevansa täysin samassa tilanteessa kuin avuton Ben-setä: kurottamassa kohti teiniä, samalla tiedostaen, ettei siinä voi koskaan täysin onnistua.

Vaikuttavimpien tarinoiden siemenet ovat juuri tällaisissa kohtauksissa, jotka kestävät ehkä vain muutaman minuutin – autossa parkkipaikalla juuri ennen lätkätreenejä, kiireisen työviikon jälkeen perjantaina ruokapöydän ääressä, jännittävässä työhaastattelussa toisella kierroksella – mutta jotka voivat olla kaikessa hiljaisuudessaankin äärimmäisen voimakkaita. (Yritän kovasti välttää imelää adjektiivia elämänmakuinen, mutta ehkä se on tässä kerrankin paikallaan.)

Kaikkein suurimmatkaan harppaukset eivät onnistu tekemään vaikutusta, jos ei ensin tiedä, miltä tuntuu ensin ottaa pieniä askelia toisensa perään. Mietin tätä monesti, kun ajattelen First Man -elokuvaa (2017), joka valtaa ajatukseni niin usein, ja josta puhuminen ilman liikuttumista on minulle niin vaikeaa, että ehkä on jo korkea aika myöntää, että se on yksi suosikeistani.

Kun käsikirjoittaja ja ohjaaja Damien Chazelle hurmasi katsojat, kriitikot ja palkintogaalat La La Land -musikaalillaan vuonna 2016, monet alkoivat odottaa mielenkiinnolla, mihin suuntaan musiikki veisi ohjaajalupauksen seuraavaksi – olihan hän paria vuotta aiemmin sekä käsikirjoittanut että ohjannut Whiplash-rumpalidraaman.

Seuraavan projektin aihe tuli monille puun takaa: Chazelle tulisi ohjaamaan astronautti Neil Armstrongista kertovan draaman, joka pohjautuisi James R. Hansenin kirjoittamaan elämäkertaan First Man: The Life of Neil A. Armstrong. Päärooliin Chazelle valitsi La La Landista tutun luottomiehensä Ryan Goslingin.

Lopputulos on hätkähdyttävä. Tai kuten kriitikot ensireaktioissaan leffaa kuvailivat: spektaakkelimainen, turbulenttinen, hengästyttävä. Kuulento oli avaruusteknologinen taidonnäyte, johon sadattuhannet työntekijät antoivat panoksensa. Kaiken tämän katsoja todella tuntee suorastaan hampaissaan asti. Kun elokuvan jännittävimmät ja rymisevimmät kohtaukset ovat ohi, tekee mieli tarkistaa, ovatko kaikki ruuvit penkissä yhä paikoillaan.

Mutta First Manin mahtipontisuus ja huikaiseva teknisyys ei tietenkään tekisi niin suurta vaikutusta ilman sen syvästi inhimillistä tarinaa, jota elokuva pohjimmiltaan ja nimensä mukaisesti kertoo. Neil Armstrong oli aikakaudelleen tyypillinen mies, joka ei juuri puhunut eikä näyttänyt tunteitaan (vaan ei missään nimessä ollut tunteeton). Hän ei milloinkaan suostunut pukemaan ylleen historiallisen suurhahmon viittaa, vaikka media yritti jatkuvasti viskoa sitä hänen niskaansa. Hälinän ja koko maailman huomion keskellä hän keskittyi ottamaan pieniä ihmisen kokoisen askeleita, ja kantoi niiden mukana valtavan suurta henkilökohtaista taakkaa.

Ennen kaikkea First Man on tarina, jossa pieni ja suuri tanssivat keskenään mitä kauneinta valssia.

Tätä myös Chazelle on kaikesta päätellen tavoitellut. Ote Indiewiren haastattelusta:

From the beginning, Chazelle wanted to “marry the big and the small with this movie,” he said. “This is a story of extremes: going to the moon, as far as any human has gone from Earth, the biggest cosmic journey in history, and then they’re making breakfast for their kids, figuring out how to make dinner for their friends, doing jigsaw puzzles, little family details that I found poignant. They tried to balance normalcy with most unnormal things ever. They didn’t think of themselves as walking around making history. In a way it became routine in this little bubble of Houston. For me at least, it’s unfathomable almost how that could become routine. I wanted the launches to be as a scary as they could be, and wanted the family life to be micro and textured.”

Kuulento oli niin monella tasolla kunnianhimoinen harppaus, että sitä on tavallisen ihmisen edelleen vaikea sisäistää. Pelissä oli valtavasti myös suurvaltapolitiikkaa, rahasta nyt puhumattakaan. Tuntuu mahdottomalta edes kuvitella, millaista on elää päähenkilönä kaiken tällaisen keskellä, vieläpä 1960-luvun Yhdysvalloissa.

Kuvittelun varaan se myös jää, koska First Man ei ole elokuva, joka olisi kiinnostunut käsittelemään ensisijaisesti näitä ulottuvuuksia. Se kertoo tarinan perheenisästä, jolle kuulennon historiallisuus ja politiikka olivat lähinnä vaimeaa taustahälyä.

Elokuvan lopussa Armstrong laskeutuu aluksen kanssa onnistuneesti kuun pinnalle. Vaikka katsoja tietää mitä tulee tapahtumaan, elokuva tekee hyvin selväksi, että se ei missään nimessä ole varmaa.

Aiemmin Armstrong katseli kuuta kaukoputken läpi takapihallaan. Nyt hän seisoo sen pinnalla, historian ensimmäisenä ihmisenä.

Mitä Armstrong mahtoi kuussa miettiä?

Kaikkia niitä koelentoja?

Sitä, että jenkit ehtivät ennen neukkuja?

Kunnianosoituksia, jotka häntä odottaisivat maan kamaralla?

Sitä emme saa koskaan tietää, mutta First Man esittää oman tulkintansa.

Avaruudessa, äärimmäisen vaarallisen mission vielä ollessa kesken, yli 380 000 kilometrin päässä kotoa, Neil Armstrongin ajatukset ovat hänen tyttäressään Karenissa, joka jäi hänen muistoissaan ikuisesti 2-vuotiaaksi. Karen kuoli kahden vuoden ikäisenä harvinaiseen ja aggressiiviseen aivosyöpään.

Tyttären kuolema muovasi Neil Armstrongista sen miehen, joka hänestä lopulta tuli. Elokuva ei missään vaiheessa sano tätä ääneen, koska sen ei tarvitse.

First Man ei pääty kuukävelyyn. Elokuvan lopussa Neil istuu karanteenissa, nostaa katseensa ja näkee lasin läpi Janet-vaimonsa.

One giant leap for mankind oli helppo osuus. Kotona odottaa jotain paljon vaikeampaa: askeleet, joita pitäisi jaksaa ottaa päivittäin, menetyksen jälkeenkin.