Viiden minuutin kotiläksyt, heinäsirkat ja arjen suuruus

The Moth on New Yorkissa vuonna 1997 perustettu voittoa tavoittelematon järjestö, jonka toiminta perustuu tarinankerronnan vaalimiseen. Omien sanojensa mukaan The Mothin missiona on "edistää tarinankerronnan taitoa ja kunnioittaa ihmisenä olemisen moninaisuutta."

Vuonna 2009 alkoi myös radio-ohjelma The Moth Radio Hour, joka jatkuu viikoittaisena podcastina edelleen. Tätä nykyä The Moth järjestää erilaisia tarinankerronnan tapahtumia ja tilaisuuksia ympäri Yhdysvaltoja jo yli 600 vuodessa.

The Mothin tapahtumissa esiintyjät kertovat tarinansa livenä yleisölle. Tarinankertojia koskevat muutamat perussäännöt, kuten että tarinoiden tulee olla tosia, niiden pitää perustua kertojan omiin kokemuksiin, eikä niitä saa lukea paperista.

The Moth järjestää myös StorySLAM-tapahtumia, jotka ovat eräänlaisia tarinankerronnan open mic -kilpailuja. Niissä yleisöstä satunnaisesti valitut jäsenet toimivat kilpailun tuomareina, jotka arvioivat tarinoita yhdestä kymppiin. StorySLAM-tilaisuudet ovat pieniä osakilpailuja, joiden voittajat etenevät The Moth GrandSLAM -finaaliin, jossa on usein myös paljon suurempi yleisö.

West Hartfordin kaupungissa Connecticutin osavaltiossa asuva luokanopettaja Matthew Dicks on voittanut StorySLAM-kilpailun ennätykselliset 62 kertaa. Hän on myös voittanut GrandSLAM-mestaruuden yhdeksän kertaa.

Kun Dicks oli 17-vuotias, hän joutui joulun alla tuhoisaan auto-onnettomuuteen. Hänen sydämensä pysähtyi, ja hänet julistettiin kuolleeksi onnettomuuspaikalla. Ensihoitajat onnistuivat kuitenkin elvyttämään hänet ambulanssissa.

Kun Dicks oli parikymppisenä työvuorossa McDonald'sissa, aseistetut ryöstäjät hyökkäsivät ravintolaan, osoittivat häntä aseella päähän ja hakkasivat hänet. Dicks luuli kuolevansa. Hän sai tapahtumasta vuosikymmeniä kestäneen traumaperäisen stressihäiriön.

Myöhemmin, kun Dicks työskenteli McDonald'sissa vuorovastaavana, ravintolasta varastettiin 7 000 dollarin talletus. Hänet pidätettiin ja asetettiin syytteeseen rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Vuosia myöhemmin oikeus totesi Dicksin syyttömäksi, mutta syytteiden takia hän menetti työnsä.

Kun Dicks oli työtön, hän asui autossaan, peseytyi milloin missäkin lammissa ja yritti löytää jostain ruokaa pysyäkseen hengissä.

Vuonna 2013 Dicksin sydän pysähtyi taas. Hän kuoli – ja virkosi – toisen kerran elämässään.

Kaikki nämä yksityiskohdat Matthew Dicksin elämästä ovat yleistä tietoa, koska hän on kertonut niistä avoimesti omissa tarinoissaan ja podcasteissa vieraillessaan.

Olisi helppoa ajatella, että Dicksin elämänvaiheet tekevät hänestä erinomaisen tarinankertojan. Jollekin saattaa herätä kysymys: eikö ole suorastaan epäreilua, että tarinankerronnan kilpailuissa lavalle astuu joku, joka on kokenut elämässään näin valtavia mullistuksia ja lähes kuolemaan johtaneita tilanteita?

Sanotaan se suoraan: ei ole, koska tarinankerronnassa ei ole kyse suurista tapahtumista.

Kirjoitin ensimmäisessä esseessäni siitä, miten vaikuttavimmilla tarinoilla on tapana olla lähtöisin jostain hyvinkin arkisesta, kuten siitä, mitä teini saattaa tiuskaista autossa pelkääjän paikalla ennen kuin lähtee kouluun – olkoonkin, että samainen teini sattuu olemaan myös Spider-Man.

Matthew Dicksin ja The Mothin tarinankerronnan genre on sellainen, jossa ihmiset kertovat tarinaa itsestään lavalla yleisön edessä. Sellaista ei tietenkään voi täysin verrata elokuvien käsikirjoituksiin.

Silti en voi tässä yhteydessä olla ajattelematta yhtä anekdoottia, jonka käsikirjoittaja ja ohjaaja Aaron Sorkin kertoo Masterclass-luennollaan taikuri Harry Houdinista.

Sorkinin mukaan jossain lojuu pöytälaatikoissa paljonkin keskeneräisiä käsikirjoituksia Houdinista, jotka eivät ole koskaan päätyneet elokuvaksi asti, koska kukaan ei ole oikein onnistunut kirjoittamaan Houdinista vetävää tarinaa.

Stunteissaan Houdini esimerkiksi haudattiin elävältä tai viskottiin kahlehdittuna arkussa mereen. Olisi helppo olettaa, että tällaisen tyypin elämässä olisi aineksia vaikka millaiseen draamaan. Mutta kuten Sorkin huomauttaa, ilmeisesti Houdinin elämässä ei ollut konfliktia oikein nimeksikään. Hän valmistautui aina yhteen temppuun, pääsi vapaaksi, onnistui, suoritti seuraavan, ja niin edelleen. Jossain välissä hän meni onnellisesti naimisiin.

Voisiko olla, että Houdinin elämässä oli jopa liikaa suuruutta, liikaa spektaakkeleita? Isonkin tarinan kertomisessa nimittäin voi onnistua, jos sen sisältä löytyy jotain pientä, joskus jopa pikkuruista.

Matthew Dicks jos joku on sisäistänyt tämän täysin. Kun Dicks aloittaa tarinansa, on helppo ymmärtää heti, miksi hän on mestarikertoja. Dicks imaisee kuulijansa mukaan välittömästi ja onnistuu luomaan yleisöönsä yhteyden, joka ei katkea. Omien sanojensa mukaan hän liikuttuu kyyneliin aina, kun hän kertoo tarinansa hirvittävästä auto-onnettomuudesta. Samoin tekee yleisö.

Mutta kuten Dicks itsekin muistuttaa, elämää mullistavat tapahtumat eivät ole niitä, jotka luovat yhteyden ihmisiin. Kirjassaan Storyworthy hän kirjoittaa:

There's nothing in the horror of a car accident for an audience to connect to. Nothing that rings true in the minds of listeners. Nothing that evokes memories of the past. Nothing that changes the way audience members see themselves or the world around them.

If I tell the story about the time I died on the side of the road and was brought back to life in the back of an ambulance, it's going to be challenging for an audience to connect with my story and with me. It might be exciting and compelling and even suspenseful, but audience members are probably not thinking: "This is just like the time I died in a car accident and the paramedics brought me back to life!"

Kirjassaan Dicks muistuttaa siitä, että isoimmat tarinat ovat itse asiassa kaikkein vaikeimpia kertoa. Hän kertoo Monica-nimisestä ystävästään, joka on selvinnyt lento-onnettomuudesta, jossa kone joutui tekemään hätälaskun veteen. Myös Monica on tarinankertoja, mutta hänellä kesti lähes kaksi vuotta valmistella tarina esitettävään muotoon.

Sen sijaan siinä välissä Monica ehti kertoa vaikuttavia tarinoita esimerkiksi kiusallisista treffeistään ja yhdestä jouluaamun hetkestä, jonka aikana hän koki olevansa maailman huonoin äiti. Sellaisista kuulijoiden on paljon helpompi löytää samastumispintaa. Lento-onnettomuustarinakin kertoo pohjimmiltaan Monican tyttären ahdistuksesta.

Matthew Dicksin tarina hänen hirvittävästä auto-onnettomuudestaan on nimeltään This Is Going To Suck. Kymmenminuuttinen tarina onnistuu liikuttamaan jotain syvällä minussakin – ei siksi, että tietäisin miltä tuntuu kun pää menee kolarissa auton tuulilasista läpi, vaan siksi, että tarina on ennen kaikkea rehellinen muistutus yksinäisyydestä ja ystävistä.

Tarinankerronta ei ainoastaan puhuttele meitä emotionaalisesti, vaan se saa meidät myös esimerkiksi muistamaan asioita paremmin. Siksi ei liene yllättävää, että myös yritykset ja brändit ovat tarinankerronnasta kiinnostuneita. Matthew Dicksin omilta verkkosivuilta käy nopeasti selväksi, että hänen näkemyksilleen on kysyntää bisnesmaailmassakin.

Silti pidän Dicksin lähestymistavassa eniten juuri siitä, miten hän pitää tarinankerrontaa tärkeänä ihan vain tarinankerronnan itsensä vuoksi. Hän todella tekee sitä palosta lajiin täysin häpeilemättömästi. Onhan siinä myös jotain perin amerikkalaista, mutta ei sentimentaalisella tai luotaantyöntävällä, vaan hänen kohdallaan viehättävällä tavalla.

Tarinoita kertoessaan Dicks on myös konkreettinen esimerkki siitä, miten tärkeä rooli haavoittuvaisuudella on tarinankerronnassa ja sen kyvyssä luoda yhteyttä toisiin ihmisiin. Tämä oli keskeinen teema myös viimeviikkoisessa esseessäni.

Mikä sitten tekee Matthew Dicksista niin taitavan?

Storyworthy-kirjassaan Dicks käy läpi erilaisia tarinankerrontaan liittyviä tekniikoita, vinkkejä ja sääntöjä. Se on oikein mainio kirja.

Hänen kaikkein tärkein neuvonsa on kuitenkin sellainen, jota varten ei tarvitse edes lukea hänen kirjaansa. Neuvoa voi alkaa noudattaa jo heti tänään.

Dicks kutsuu neuvoa elämän kotiläksyiksi, homework for life.

Joka ilta hän istuu alas kirjoittamaan ja miettii: jos tästä päivästä pitäisi kertoa lavalla viiden minuutin mittainen tarina, mitä aineksia tarinassa olisi ja miltä se kuulostaisi?

Storyworthy-kirjassaan Dicks sanoo, että hän tykkää saada yleisön nauramaan juuri ennen itkemistä, koska sillä tavalla tarina satuttaa enemmän. Tässä videossa hän aloittaa presentaationsa juuri niin. Yleisö ei ehkä sentään itke, mutta katso miten taitavasti Dicks rakentaa kontrastin:

Dicks ei siis joka ilta kirjoita valmiiksi koko tarinaa, eikä se ole tarkoituskaan. Hän listaa Exceliin yksittäisiä sanoja, tuntemuksia ja muistoja, joita hän muistaa päivästä. Myöhemmin, kun hän palaa listansa äärelle, hän löytää ideoita uusille tarinoille.

Saatat tässä kohtaa ajatella:

Siis joku amerikkalainen jäbä on uudelleenbrändännyt päiväkirjan kirjoittamisen, puhuu siitä TED Talksissa ja se on nyt olevinaan jokin mullistava konsepti? Mitä uutta tässä nyt on?

Ei yhtään mitään. Siksi se onkin niin mullistavaa.

Videolla Matthew Dicks kertoo, että tällaisella rutiinilla voi olla arvaamattomia sivuvaikutuksia: elämä tuntuu hidastuvan. Ihmiset, jotka tallentavat arkeaan, eivät koskaan ole niitä samoja, jotka voivottelevat kuinka vuodet sekoittuvat toisiinsa ja miten lapset kasvavat ahdistavan nopeasti. Siksi päiväkirjan pitäminen kuuluu kaikille, ei vain tarinankertojille tai taiteilijoille.

Silti suurin osa ei tule koskaan tekemään kotiläksyjään. Dicksin mukaan tämä johtuu siitä, että päivittäinen rutiini vaatii kahta asiaa, jotka ovat tässä ajassa uhanalaisia: sitoutumista ja uskoa.

1. Sitoutumista siksi, että läksyt totta tosiaan täytyy tehdä päivittäin. Jokainen päiväkirjaa kirjoittava tietää miltä tuntuu, jos yksikin päivä jää välistä. Muistot haalistuvat yllättävän nopeasti. Esimerkiksi tällä viikolla näin, kuinka kuntosalilla kuntopyörää polkeva nainen luki samalla kirjaa. Miten ilahduttava näky! Ja se ilahduttaa minua edelleenkin, mutta vain siksi, että muistin kirjata sen ylös. Viikon loppuun mennessä muisto olisi jo kadonnut.
   
2. Uskoa siksi, että rutiinin arvon ymmärtää usein vasta jälkikäteen, ei itse hetkessä eikä muutenkaan kovin nopeasti. Aivan ensimmäisten huomioiden ei kuulukaan olla sellaisia, joista syntyy heti vaikuttava tarina. Huomaaminen on taito, jota voi aktiivisesti harjoitella. Ja kuten kaikki taidot, se vaatii pitkäjänteisyyttä.

En minä esimerkiksi tiennyt, että kun joskus kirjoitan puhelimeni Notes-sovellukseen huomioita, tulisin myöhemmin kirjoittamaan siitä uutiskirjeeseeni. Siis näin:

Torstaina tammikuun 23. päivänä vuonna 2025 istun junassa pöytäpaikalla. Edessäni istuu saksalainen pariskunta, mies ja nainen. Olen palaamassa kotiin työmatkalta. Istun läppäri sylissäni, töihini keskittyneenä.

Yhtäkkiä huomaan saksalaisten levottoman liikehdinnän. Mietin, onko heillä kaikki ihan hyvin. He puhuvat kieltä jota en ymmärrä. Jotenkin he myös äänehtivät katsoessaan junan ikkunasta ulos.

Sitten ymmärrän: eivät he ole hädissään, vaan haltioituneita. Ikkunan ohi vilisee paksun pakkaslumen kuorruttama valkoinen rivi mäntyjä ja kuusia, metsää, jota meiltä Suomesta löytyy kuin muualta merta.

Minä näen joka työmatkalla aivan samat maisemat kuin nämä saksalaiset. Miksi en valitsisi näkeväni saman kauneuden kuin he?

En tiedä, pitääkö Matthew Dicks itseään taiteilijana. Mutta hän tekee sitä samaa, mitä taiteilijat ovat aina tehneet: ensin tarkkailevat ja sitten tallentavat, usein jotain sellaista, mikä meiltä muilta jää näkemättä.

Matthew Dicks luo tallentamastaan materiaalista tarinoita. Mary Oliver kirjoitti runoja.

Yhdysvaltalainen Mary Oliver (1935–2019) oli runoilija, jonka nimestä tuli monille suorastaan huomaamisen synonyymi jo hänen eläessään. Oliver antoi haastatteluja harvakseltaan, mutta niissä ja omissa teoksissaan hän on antanut pieniä viitteitä omasta luovasta prosessistaan.

Joka aamu herättyään Oliver lähti kävelylle luontoon muistikirjansa kanssa. Hän ei tosin antanut ajatustensa odottaa iltaan asti, vaan ihmetteli ja raapusti runojensa raakileita monesti samaan aikaan kun käveli. Oliver ei juurikaan syttynyt siitä ajatuksesta, että kirjoittaminen olisi yhtä kuin pöydän ääressä istumista.

Olen itse pitänyt omaa päivyriäni keväästä 2020 alkaen. Aluksi täytin sivuja pääasiassa arjen pyörittämistä ja kalenterointia varten, jotta pysyisin kärryillä erilaisten aikataulujen ja tavoitteideni kanssa.

Ennen pitkää ymmärsin, että on muistiinpanoja, ja sitten on havainnointia. Luin sivutolkulla erilaisia omia merkintöjäni siitä, kuinka lähdin töiden jälkeen kuntosalille tai ruokakauppaan. Tällaisista voi periaatteessa olla hyötyä, jos tarkoitus on esimerkiksi tarkistaa missä tuli oltua tiettynä päivämääränä. Varsinaista inspiraatiota tällaisista bullet pointeista ei kuitenkaan irtoa, eikä niillä ole huomaamisen kanssa oikein mitään tekemistä.

"Huomaaminen vaatii empatiaa. Huomaaminen ilman tunnetta on vain raportointia", Mary Oliver sanoo haastattelussa. "Raportointi on oppaita varten. Ja nekin voivat olla hyödyllisiä, mutta eivät ne ajatuksia herätä."

Yksi Oliverin suosituimmista runoista on Summer Day:

Who made the world?
Who made the swan, and the black bear?
Who made the grasshopper?
This grasshopper, I mean—
the one who has flung herself out of the grass,
the one who is eating sugar out of my hand,
who is moving her jaws back and forth instead of up and down—
who is gazing around with her enormous and complicated eyes.
Now she lifts her pale forearms and thoroughly washes her face.
Now she snaps her wings open, and floats away.
I don't know exactly what a prayer is.
I do know how to pay attention, how to fall down
into the grass, how to kneel down in the grass,
how to be idle and blessed, how to stroll through the fields,
which is what I have been doing all day.
Tell me, what else should I have done?
Doesn't everything die at last, and too soon?
Tell me, what is it you plan to do
with your one wild and precious life?

Eräässä toisessa haastattelussa Oliver myöntää, että okei, ainakin hän aloitti useimmat aamunsa kävelyllä muistikirjan kanssa. (On aina yhtä huojentavaa huomata, että tunnetuimmatkin taiteilijat ovat lopulta ihmisiä.)

Mutta samalla hän painottaa, että kuten kaikki luovat hankkeet, myös hänen aamuinen kirjoitusrutiininsa ilman muuta vaatii kurinalaisuutta. Muutaman minuutin excelöinti tai muistikirjaan raapustaminen eivät ole oikeasti vaikeita juttuja, mutta kuten Matthew Dicks muistuttaa, omistautumista ja uskoa ne kyllä vaativat.

Ehkäpä siksi monet varsinkin tässä taskuteknologian ajassa samastuvat vahvasti Mary Oliverin Upstream-runon viimeiseen virkkeeseen:

"Attention is the beginning of devotion."

Devotion-sanaa on vähän hankala suomentaa täsmällisesti, mutta ehkä sitä voi tässä yhteydessä kutsua jopa antaumukseksi.

Monet meistä antavat huomionsa mieluummin kenen tai minkä tahansa riepoteltavaksi kuin ohjaisivat sen esimerkiksi puolisoonsa, työmatkan ympäristöönsä tai vaikkapa sitten sokeria syövään heinäsirkkaan.

Tästä myös The Atlanticin toimittaja Franklin Foer kirjoitti Mary Oliverin kuoleman jälkeen. Vaihdamme antaumuksemme toiseen, eikä se tapahdu automaattisesti, vaan se on meiltä aivan tietoinen valinta.

Kukinto liikahtaa kimalaisen painosta.

Tällainen voisi hyvinkin olla suomennos Mary Oliverin runosta.

Lähde löytyy kuitenkin vähän lähempää. Lauseen on kirjoittanut Tommi Liimatta, joka on sujauttanut sen yhtyeensä Absoluuttisen Nollapisteen Suljettu-levylle.

”Niinhän kukinto tekee, mutta ei kaikki kirjoita tätä zoomausta luonto-ohjelmien tarkkuudella”, Liimatta kertoo Uuden Jutun haastattelussa.

Uuden Jutun artikkeli kuvailee, kuinka muusikkona ja kirjailijana tunnetuksi tullut Liimatta on pitänyt omaa päiväkirjaansa vuodesta 1987 alkaen. Liimatta purkaa vihkojensa aineistoa digitaaliseen muotoon tietokoneelle. Valtaisa materiaalimäärä toimii hänen kirjoitusprosessinsa polttoaineena.

Artikkelin mukaan Liimatta on ottanut eräänlaiseksi elämäntehtäväkseen tallentaa "suomalaista mikrohistoriaa" suorastaan "vituttavalla tarkkuudella". Paljon yksityiskohtia, jotka saattavat päällisin puolin vaikuttaa vähäisiltä. Selkeitä lauseita. Ei adverbeja tai adjektiiveja.

Metodissa tuntuu olevan paljon sellaista, jota myös Mary Oliver painotti. Oliver ei arvostanut "hienostelevaa" runoutta, mikä kieltämättä välittyy hänen teksteistään.

Hän arvosti selkeyttä ja oli kikkailun sijaan paljon kiinnostuneempi "sanojen koreografiasta" runoudessaan. Se, mikä ei ollut Oliverille aivan välttämätöntä – voisiko jopa sanoa vituttavan tarkkaa – ei ansainnut paikkaansa hänen runoissaan.

Tommi Liimatan viesti on hyvin selkeä: kaikkien ei vain kannattaisi, vaan pitäisi pitää päiväkirjaa. Siteeraan Uuden Jutun artikkelia vielä kerran:

Liimatan elokuussa julkaistu teos Manse — Södikan kausi käsittelee vuosia 2002 – 2010. Nimi viittaa siihen, että vuonna 2002 Liimatasta tuli kirjailija ja nimenomaan WSOY:n kirjailija. Sen esipuheessa Liimatta esittää vakavan toiveen: kaikkien pitäisi pitää päiväkirjaa, koska vain niin voi havaita arjen muutoksen. Ja onko oikeastaan isompaa aihetta kuin arki?

Kun Pate Mustajärvi kuoli joulukuussa 2025, monet muusikot muistelivat lämpimiä kohtaamisiaan manserockin suurnimen kanssa.

Näyttelijä ja laulaja Jani Koskinen kertoi Ylen jutussa, miten vaikuttava tarinankertoja Mustajärvi osasi olla. Samassa Koskinen toteaa, että Mustajärven kirjallisia ansioita ei ole osattu arvostaa Suomessa riittävästi.

"Rohkenen väittää, että ne [tekstit] tulevat kestämäänkin vielä kymmeniä vuosia. Hänellä on merkittäviä tekstejä, ja hän ehti tehdä paljon", Koskinen sanoo Ylen jutussa.

Monet muistelivat myös Mustajärven lanseeraamaa "ylpeän junttiuden" käsitettä, josta hän puhui Ylen toisessa artikkelissa joitakin vuosia sitten. Sen voi kai muotoilla jotenkin niin, että Ukkometsoakin huutava äijä voi osoittaa tukensa esimerkiksi vähemmistöille, koska mikään ei ole äijempää kuin toisten ylös nostaminen.

Minulla ei ole varsinaisesti koskaan ollut suhdetta Popedaan (ellei tietysti sitä Ukkometsoa lasketa).

Mutta kun Pate Mustajärvi kuoli, mieleeni palautui välittömästi yksi toinen asia, josta muistan hänet. Ylen samaisesta artikkelista löytyy eräs aika tärkeäkin yksityiskohta, joka piirtää kuvan yhden taiteilijan luomisprosessista ja antaumuksesta huomaamiselle.

Ylen juttu kertoo, että Popedan kappaleiden tekstit ovat saattaneet joskus syntyä ulkomailla. Mustajärvi on istunut kahvilassa, muiden arjen keskellä, jossain päin Eurooppaa, tarkkaillut ja tallentanut.

Mustajärvi sanoo Ylen jutussa:

Siellä saa istua ihan anonyyminä ja seurata esimerkiksi jotain pariskuntaa ja miettiä, mitähän he tekevät ammatikseen ja onkohan niillä ollut riitaa aamulla. Siitä alkaa sitten kehitellä tekstiä ja yhtäkkiä olenkin kirjoittanut pari riviä. Se on aika hienoa luoda sellaisia juttuja, jotka eivät välttämättä pidä ollenkaan paikkaansa. Tai mistä sitä tietää vaikka osuisikin oikeaan.