Vollottava velho, Rubinin resepti ja kahden pennin Gen-Z-Mozart

Aloitetaan helpolla ajatusleikillä.

Mikä elokuvatrilogia tulee mieleesi näistä ominaispiirteistä:

• (kirjaimellisesti) pieni päähahmo, joka ajautuu hurjaan seikkailuun, jossa panoksena on koko maailman pelastaminen
• jännittävä matka, jonka aikana päähahmo lyöttäytyy yhteen veljeskunnan kanssa taistelussa pahoja voimia vastaan
• yksi viisas velho sekä paljon haltioita ja örkkejä

No tietenkin Taru sormusten herrasta, ajattelet.

Mutta tähän väliin huomautan, että todellisuudessa yritin kylläkin saada sinut ajattelemaan Hobitti-trilogiaa. Siinähän on aivan samat jutut, ja onhan se uudempikin. Miksi et miettinyt sitä?

Peter Jacksonin ohjaaman Taru sormusten herrasta -trilogian kulttuurinen dominanssi on niin omaa luokkaansa, että sen fanitukseenkin liittyy lähes seremoniallisia piirteitä.

Näyttelijät Elijah Wood, Sean Astin, Dominic Monaghan ja Billy Boyd kerääntyvät edelleen yleisön eteen keskustelemaan leffasarjasta erilaisissa Comic-Conin kaltaisissa tapahtumissa. Tänä vuonna on vuorossa jo trilogian 25-vuotisjuhlakiertue.

TheOneRing.net-sivuston ylläpitäjät järjestävät virtuaalitapahtumia, joissa katsojat eri puolilta maailmaa voivat käynnistää koko trilogian katselun samaan aikaan.

Elokuvatrilogian ja sen kuvausten lore ulottuu syvälle. Some on täynnä videoita hetkistä, joissa uuden sukupolven katsojat saavat (yleensä ärsyttäviltä vierustovereiltaan) kuulla spleinausta siitä, että tiesitkö, tässä kohtauksessa Viggo Mortensen mursi kaksi varvastaan ja siksi hänen tuskanhuutonsa on aitoa.

Mutta ennen kaikkea: vielä yli 20 vuotta ensi-illan jälkeenkin ihmiset rakastavat Sormusten herra -trilogiaa niin paljon, että he haluavat katsoa sen aina vain uudelleen ja suorittaa siihen kuuluvia rituaaleja.

Monet järjestävät LOTR-maratoneja eli iltamia, joiden aikana katsotaan hyvässä seurassa kaikki kolme elokuvaa putkeen (director's cut -versioina tietenkin) sekä syödään ja juodaan hyvin. Tunnelma on kuin mitä parhaimmissa Konnun pidoissa.

En kuitenkaan ole koskaan kuullut, että kukaan järjestäisi Hobitti-trilogian katselumaratoneja.

Taru sormusten herrasta on trilogia, josta paistaa tekijöidensä rakkaus ja visio teosta kohtaan.

Hobitti-trilogia sen sijaan on tuote.

Hobitti-trilogia: jotain mikä tehtiin yleisö edellä

Taru sormusten herrasta -trilogia – jonka osat saivat ensi-iltansa vuoden välein – oli massiivinen menestys kaikista mahdollisista näkökulmista tarkasteltuna. Siksi trilogian päätösosa Kuninkaan paluu (vuodelta 2003) ehti hädin tuskin päästä tuotannon uunista ulos, kun studio himoitsi jo jatkoa Hobitti-elokuvien muodossa. Rauta hehkui kuumana kuin Tuomiovuoren laava, joten olihan sitä taottava.

Guillermo del Toron oli alun perin tarkoitus ohjata Hobitti-elokuvat, joita oli suunniteltu kuvattavan kaksi. Hän aloitti 2008, mutta lähti projektista esituotantovaiheessa pari vuotta myöhemmin. Peter Jackson siirtyi ohjaajaksi täyttämään del Toron jättämää tyhjiötä.

Myöhemmissä haastatteluissa ja Hobitti-elokuvan taustamateriaaleissa Jackson ei peittele asiaa: hän ei oikein itsekään tiennyt mitä oli tekemässä, ja kuvaukset olivat yhtä sekasotkua. Aikaa ei ollut lainkaan riittävästi, koska del Toron häipymisestä huolimatta kuvausaikataulu eteni alkuperäisessä tahdissaan, ja Jackson joutui hyppäämään liikkuvaan junaan.

Taru sormusten herrasta -trilogia oli Jacksonin lempilapsi ja obsessio. Hän taisteli oman luovan kontrollinsa puolesta, käytti esituotantoon huolellisesti useita vuosia (vaikka ei sekään helppoa ollut) ja kuvasi trilogian Uuden-Seelannin upeissa maisemissa. Ei hänellä ollut aikaa miettiä, mitä yleisö haluaa, koska hän mietti omaa visiotaan.

Hobitti-trilogia sen sijaan oli tuotantomasiina, jonka sisuksiin Jackson imaistiin lennosta.

Jacksonin omat kommentit ovat kurjaa luettavaa. Omien sanojensa mukaan hän vain yritti "viskoa menemään" kuvauksissa parhaansa mukaan:

"When you're going onto a set, very complicated, and you’re winging it; no storyboards, no pre-viz, you’ve got these massively complicated scenes and you’re just making it up there and then on the spot.

- - I spent so much of The Hobbit feeling like I was not on top of it; the fact that I hadn’t much prep and I was making it up as I went along."

“I don’t even have time to think for half an hour if I’m on the set directing. Because in that half an hour I’ve got 30 people coming up to me asking me questions. So I can help everyone else but I can’t help me. I don’t get the time I need to think.”

(Luovuus vaatii aikaa ajattelulle – aihe, josta kirjoitin myös edellisessä uutiskirjeessäni.)

Kaikki tämä tietenkin näkyy itse teoksessa.

Eivät Hobitti-elokuvat läpeensä surkeita ole. Ne vain eivät tunnu oikein miltään. Keski-Maan kimalle, huolella rakennetun fantasiamaailman viehätys ja kaikki se, mikä teki Sormusten herra -elokuvista lumoavia ja ajattomia, on Hobitti-elokuvissa haihtunut jäljettömiin.

Lisäksi Hobitti – joka siis jo ennestään on kirjana melko lyhyt – haluttiin yhtäkkiä venyttää trilogian mittaiseksi, vaikka elokuvia kaavailtiin alun perin kaksi. Jackson viskoi jälleen menemään ja joutui kehittämään täytettä osien väleihin. Monien mielestä tämän kyllä huomaa elokuvan rytmissä. Eivät katsojat tyhmiä ole.

Taru sormusten herrasta -trilogian maisemakohtaukset kuvattiin Uuden-Seelannin upeilla ylängöillä. Sen tuotannossa panostettiin vahvasti fyysisiin tehosteisiin, kuten proteeseihin sekä käsin rakennettuihin ja maalattuihin lavasteisiin. Käsityö näkyy ja tuntuu.

Hobitti-trilogia sen sijaan nojaa ensisijaisesti digitaalisiin tehosteisiin. Vaikutelma on lähinnä keinotekoinen.

Paras esimerkki tästä on Gandalfia näyttelevän Ian McKellenin tuska, joka kuultaa läpi Hobitti-trilogian kuvauksista.

Kuvausteknisistä syistä McKellen joutui näyttelemään dialogikohtaukset kokonaan yksin. Hobitti-trilogian ekstramateriaaleissa näkyy, kuinka yksinäinen McKellen istuu green screen -lavasteiden keskellä, takeltelee vuorosanojensa kanssa ja painaa turhautuneena pään syliinsä. Haastattelussa McKellen sanoo, että häneltä pääsi itkukin.

On hankala keksiä kuvaavampaa esimerkkiä Hobitti-trilogian sieluttomuudesta kuin vahvasti Shakespeare-taustainen brittinäyttelijä, joka istuu myrkynvihreässä kliinisessä kopissa ja miettii, mitä helvettiä tässä oikein ollaan tekemässä.

Taru sormusten herra -trilogia sai alkunsa Peter Jacksonin visiosta. Siitä puolestaan syntyi kokonaisuus, jonka Jackson itse olisi halunnut fantasianörttinä nähdä ja kokea. Juuri siksi trilogia onnistui antamaan yleisölle jotain, mitä yleisö ei itsekään tiennyt haluavansa.

Hobitti-trilogian kohdalla studio taas näki tilaisuutensa tulleen ja ajatteli ensi sijassa yleisöä – olihan toimiva kaava jo valmiina, samoin fanikunta ja markkina. Siksi Hobitti-trilogia paketoitiin valmiina tuotteena yleisölle, koska studio ajatteli, että tätähän yleisö nyt haluaa.

Nämä ovat kaksi täysin eri lähestymistapaa, joiden välillä on Mordorin kokoinen rotko.

Rick Rubinin teesi: yleisö tulee viimeisenä

Musiikkituottaja Rick Rubin sanoo: inspiraatio tulee ensin, sitten sinä, ja yleisö vasta aivan viimeisenä.

Ohjenuora on kieltämättä toiminut Def Jam Recordings -levy-yhtiön perustaja Rubinille hyvin. Hänen tuottajan ansioluetteloonsa kuuluvat yhteistyöt muun muassa Red Hot Chili Peppersin, Slayerin, Beastie Boysin, Run-D.M.C.:n, Tom Pettyn ja System of a Downin kanssa. Rubinia pidetään yhtenä tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista tuottajista alallaan.

Rubin on itse sanonut, että hänellä ei ole minkäänlaisia musikaalisia kykyjä. Hän ei osaa esimerkiksi soittaa instrumentteja tai käyttää miksauspöytää. Omien sanojensa mukaan hänelle maksetaan hänen maustaan ja arviointikyvystään.

Hän on siis eräänlainen vibojen koordinaattori.

Rubinin mukaan uuden luominen vaatii ennen kaikkea uskoa ja luottamusta omaan visioon. Hänen mukaansa taidetta tehdään taiteen itsensä vuoksi. Jos tekijä ajattelee etupäässä yleisöään, hänellä ei ole kovinkaan suuria mahdollisuuksia luoda mitään, no, luovaa.

Yhdessä haastattelussa Rubin täsmentää:

"What's funny about it is the audience comes last in service to the audience. It's not that we don't care about the audience — it's that if we want to make the best thing we can, we can't care about the audience."

"I will say my long career has been a testament to me making music that's purely for myself and maybe something I'm excited to play for a close friend. That's it — never considering past that. And for whatever reason, it has spread past that."

Kirjassaan The Creative Act Rubin kirjoittaa:

"There is no more valid metric to predict what someone else might enjoy than us liking it ourselves."

No äläpä, sanoisi Peter Jackson.

En halua tituleerata ketään neroksi, enkä ole asettamassa neron viittaa Rick Rubininkaan harteille. En myöskään välitä sellaisesta hipihtävästä puheesta, jossa luovuutta käsitellään jonkinlaisena mystisenä virtauksena.

Mutta jos jollekin tällainen sallittakoon, olkoon se sitten Rick Rubin, joka kävelee joka paikkaan paljain jaloin, tukka harottaen ja toisinaan luovuuden energioista höpöttäen.

Nimittäin luovan tekemisen suhteen Rubin ei ainoastaan ole oikeassa, vaan hänellä on myös tapana toimittaa. Esimerkkejäkin löytyy.

Adele ja viimeistelemätön 25

Rick Rubin tuotti osan Adelen 21-albumin biiseistä. Kun Adele työsti seuraavaa albumiaan, hän lähetti kappaleita Rubinin kuultavaksi.

"En usko sinua", vastasi Rubin. Tällä hän tarkoitti, että hänen mielestään levy ei missään nimessä ollut valmis, koska se ei kuulostanut riittävästi siltä, mikä tekee Adelesta Adelen. Rubin painotti, että Adelen täytyy olla uskollinen omalle äänelleen, vaikka sen työstäminen vaatisikin lisää aikaa.

Rolling Stonen haastattelussa Adele myöntää, että palautetta oli alun perin vaikea ottaa vastaan: "When he said it, I couldn’t work out if I was, like, devastated, going to cry my eyes out."

Kaipa Adelekin sisimmässään tiesi Rubinin olevan oikeassa. Haastattelussa hän toteaa, että ei itsekään meinannut uskoa itseensä, joten ei mikään ihme, että se paistoi läpi biiseistäkin.

Adele palasi piirustuspöydän ääreen ja antoi luovalle prosessille lisää aikaa. Sen tuloksena syntyi varsinkin Hello-singlestään tunnettu albumi 25, josta tuli menestys.

System of a Down ja raamatullinen suunnanvaihto

Kun Rubin tuotti System of a Downin Toxicity-levyä, yhtyeen laulaja Serj Tankian kamppaili studiossa erään kappaleen sanoitusten kanssa. Biisin bridge-osuudesta puuttuivat lyriikat.

Rubin totesi, että nyt lienee parasta pitää tauko. Hän ja Tankian menivät Rubinin kodin kirjastoon. Rubin neuvoi Tankiania ottamaan hyllystä satunnaisen kirjan, siirtymään satunnaiselle sivulle ja laittamaan sormensa satunnaisen tekstin kohdalle.

Tekstinpätkä, jonka kohdalle Tankian pysähtyi, kuului:

“Father, into your hands I commend my spirit”

Sanat päätyivät Chop Suey! -kappaleen C-osaan. Syntynsä sai biisi, jota monet pitävät System of a Downin parhaana.

Biisin nimen piti alun perin olla "Suicide" tai "Self-Righteous Suicide" (joka kyllä edelleen mainitaan sanoituksissa), mutta yhtye halusi muuttaa nimeä radioystävällisemmäksi. Kitaristi Daron Malakianin mukaan kappale kertoo siitä, miten ihmisten arvo punnitaan sen mukaan millä tavoin he kuolevat.

C-osuuden sattumalta löydetyt sanat viittaavat Kristukseen juuri ennen tämän kuolemaa. Löytö elävöitti kappaleen uudelle tasolle ja vei lyriikat suuntaan, jota Tankian ei osannut itsekään kuvitella.

Rubin on kertonut tarinan itse, ja se kuulostaa juuri sen tason luovalta käsien levittelyltä, että olen epäillyt sen paikkansapitävyyttä. Kuitenkin Tankian on vahvistanut saman anekdootin, ainakin tässä ja tässä.

Johnny Cash ja vanhan miehen tilitys

Nine Inch Nails julkaisi Hurt-kappaleen vuonna 1994. Laulaja Trent Reznor kirjoitti kappaleen depression ja addiktion kourissa. Kyseessä on vihainen, angstinen ja katkera biisi, viimeinen itsetuhoinen parahdus, joka kaikuu jostain hyvin eristäytyneestä paikasta.

2000-luvun alussa, kun Rick Rubin oli jo tuottanut Johnny Cashin musiikkia jokusen levyn verran, hän näki Hurt-kappaleessa suurta cover-potentiaalia juuri Cashin laulamana.

Mitä jos lyriikat pysyisivät ennallaan, mutta laulaja vaihtuisi? Kappalehan saisi aivan uusia merkityksiä.

Johnny Cash ei alkujaan innostunut ideasta. Rubin on useissa haastatteluissa kertonut, miten hän lähetti CD-levyillä biisejä Cashille pohdittavaksi. Rubin yritti aina vain ujuttaa Cashille ajatusta Hurt-coverista, mutta tuloksetta. Hänen lähettämillään CD-levyillä Hurt oli ensimmäisenä listalla, mutta Cash ei tarttunut syöttiin.

Lopulta Rubin teki mielipiteensä hyvin selväksi: hänen mielestään Cashin pitäisi kuunnella Hurt. Rubin pyysi Cashia kiinnittämään huomiota varsinkin lyriikoihin.

Lopulta Johnny Cash taipui ja uskoi Rubiniin.

Hurt-biisi, jonka alkuperäinen versio kuulostaa nuoren miehen vihaiselta tilitykseltä, muuttuikin Cashin laulamana melankoliseksi balladiksi, jossa elämänsä loppupäässä oleva vanha mies tekee synninpäästöä ja on valmis hellittämään otteensa. Aivan kuin vanha mies varoittaisi nuorta miestä: älä päästä itseäsi tällaiseksi.

(Lyriikat vaihtuivat vain hieman: "I wear this crown of shit" muuttui muotoon "I wear this crown of thorns".)

Trent Reznor on todennut, että Johnny Cashin versiota oli alun perin hankala kuunnella, koska alkuperäinen Hurt on hänelle henkilökohtaisesti niin tärkeä. Lopulta hän oli kuitenkin otettu cover-kunniasta. "That song isn't mine anymore", Reznor on sanonut myöhemmin.

Johnny Cashin versiosta tuli varsinkin musiikkivideon myötä ajaton mestariteos. Cash kuoli noin seitsemän kuukautta videon kuvausten jälkeen vuonna 2003.

Olisiko mikään näistä esimerkeistä koskaan toteutunut, jos niiden tekijät olisivat ensisijaisesti pohtineet, että tykkääköhän yleisö tästä?

Musiikki, joka on niin täynnä kaikkea, ettei se sisällä mitään

Pari vuotta sitten muusikko Jacob Collier esitti eriävän mielipiteensä Rubinin "yleisö tulee viimeisenä"-filosofiasta, kun hän vieraili Colin and Samir -podcastissa. Jakson otsikko on: "We interviewed the Mozart of Gen Z".

Musiikkimedia halusi kehystää Collierin kommentit "biiffiksi" Rubinia kohtaan, mutta se tuntuu kieltämättä liioittelulta.

Collier kuitenkin sanoo jaksossa, että hän pitää Rubinin ajattelua tekopyhänä:

“And I just think that anyone who sits there saying, this is the one way to do it, Rick says things like, art is only pure if it's made for only art's sake. Absolutely false. You can make totally pure art anywhere you want, including reaching a ton of people for that purpose.”

“Also, last thing I'll say about Rick before we move on, is I don't trust him.
Because he started his career making this commercial music, which is beautiful, and we all love it, and it's amazing. And I'm sure he has his own opinions with that work, but I think to say art is only pure or meaningful if you make it only for yourself is hypocritical of him. Because I think that he's made a lot of, not just popular, but actually beautiful and meaningful work for many people.”

Sitaatin viimeinen lause osoittaa hyvin, että Collier ei ymmärrä mitä Rubin tarkoittaa.

Collierin ajatus siitä, että Rubin on tekopyhä, koska hän on tuottanut kaupallisesti menestynyttä ja suosittua musiikkia, saa aivoni solmuun.

Tottahan toki esimerkiksi Adele artistina tai Slayer yhtyeenä ovat kumpikin nykyään hyvin menestynyttä liiketomintaa. Mutta niiden hyvä musabisnes ei ole syntynyt siitä, että joukko ihmisiä on päättänyt, että tehdäänpä tästä nyt hyvää musabisnestä. Juuri tätä myös Rubin ajaa takaa.

Ei kyse ole missään vaiheessa ollut siitä, että taiteilija kuvittelee, ettei yleisöä ole olemassakaan. Mainitsin tämän Rubinin sitaatin jo tekstissä aiemmin, mutta kerrataan vielä:

"It's not that we don't care about the audience — it's that if we want to make the best thing we can, we can't care about the audience."

Minusta on huvittavaa ja osuvaa, että juuri Collier asettuu niin voimakkaasti poikkiteloin "yleisö tulee viimeisenä"-ajattelua vastaan, koska monien muiden tapaan pidän hänen musiikkiaan aivan poikkeuksellisen onttona.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Collier olisi muusikkona teknisesti taitava. Suurin ongelma vain on, että tasan siihen se myös jää. Tekninen kikkailu ei vielä takaa, että musiikki myös tuntuisi joltain.

Monet minua viisaammat musiikkiin perehtyneet ovat todenneet, että Collierilla on kieltämättä kiehtovat tapa puhua musiikin teoriasta. Mutta kun pitäisi kuunnella Collierin omaa musiikkia, sormet hakeutuvat mute-napille. Ei siksi, että se olisi niin hirveää, vaan siksi, että se vain on hyvin epäkiinnostavaa.

Collierin musiikki kuulostaa audiosisällöltä, joka on tehty nimenomaan jonkinlaista kohderyhmää ajatellen – joskaan ei aivan niin, että sen tarkoitus olisi esimerkiksi tehdä mahdollisimman paljon rahaa.

Lähinnä Collierin biisit kuulostavat siltä kuin hänellä olisi jatkuvasti kova tarve saada yleisö vaikuttumaan hänen moniulotteisista kyvyistään. Hän rakentaa live-esiintymisensä vahvasti improvisoinnin varaan ja tekee keikoilla yleisöstään kuorolaulajia. Voihan se olla vaikuttavaa, mutta niin ovat kaupungin järjestämät ilotulituksetkin.

Omaa avantgardistisuuttaan esittelevä Collier pukeutuu yltiöräikeisiin vaatteisiin ja Crocseihin. Hän kertoo pyörittelevänsä päässään niin paljon ideoita, että hänellä on "creative infinity syndrome". Minkäänlaista makua hänellä ei kuitenkaan näytä olevan, eikä hänen biiseissään kuulu eletty elämä.

Collier yhdistelee teoksissaan kaikkia musiikin genrejä niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta mistä ihmeen syystä, sitä ei ole vielä kukaan osannut sanoittaa.

YouTubesta tuttu musiikkikriitikko Anthony Fantano toteaa Collierin Djesse Vol. 4 -albumista (2024) seuraavaa:

"This record pretty much goes to show that a big budget, big guests and all the music theory in the world can not make up for a lack of emotional depth and conviction."

Toisessa kritiikissä taas samasta levystä kirjoitetaan näin:

"If the driving philosophy behind your songwriting is that of jamming as many advanced music theory techniques into a track as possible, it’s inevitable that the end result will sound soulless and disparate. It feels like Collier understands the ‘how’ behind playing microtones or super-ultra-hyper-mega Lydian scales without the ‘why’."

Moderni Mozart? Älkää nyt viitsikö.

Wolfgang Amadeus Mozart ei tarvinnut mitään viraaliksi menemisen strategiaa. Hänen ei tarvinnut muuttanut yleisöään laulajiksi, jotta saisi heidät tuntemaan edes jotain.

Mozartinkin harmoniat voivat olla monimutkaisia, mutta niiden tehtävänä on kommunikoida tunnetta eikä esitellä jonkinlaista kompleksista koneistoa.

Mozartilla oli apunaan myös tekninen taituruus. Mutta ei se ole se syy, jonka takia hänen musiikkinsa liikuttaa kuulijoita vielä satojen vuosien jälkeenkin.

Mozart kuoli 5. joulukuuta 1791. Vielä kuolinvuoteellaankin hän sävelsi Requiem d-mollia, josta tuli hänen viimeinen teoksensa ja myös yksi kuuluisimmista.

Sängyssä makasi taiteilija, jolla oli viimeiseen tappiin asti paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin yleisön miettiminen.