Mikään ei reikiinnytä luovaa mieltä niin kuin ulkopuolelta tuleva validaatio

Vuonna 2015 Los Angelesissa asuva tanssinopettaja ja koreografi Fred Diaz sai idean. Hänen perustamansa tanssikoulu Revolution Dance Centerin kausi oli huipentumassa loppunäytökseen, jossa eri ryhmien tanssijat esittävät harjoittelemiaan tanssiesityksiä yleisölle. Ongelmana vain oli, että yhdeltä ryhmältä puuttui vielä kokonaan biisi, ja siksi myös koreografia.

Diaz tiesi, että hänen ohjaamassaan ryhmässä tanssiva 13-vuotias tyttö oli myös musikaalista sorttia, koska tämä oli laulanut pienestä pitäen. Diaz pyysi tyttöä ja tämän veljeä tekemään biisin tanssikoulun loppunäytöstä varten.

Tytön veli toimi kitaristina ja solistina The Slightlys -rokkibändissä, jolle hän oli jo kirjoittanut erään kivan kappaleen. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, miltä kappale kuulosti hänen laulamanaan. Rummut ja kitaratkaan eivät oikein tahtoneet istua biisin tunnelmaan.

Sisarukset tekivät yhdessä kappaleesta uuden version, josta tuli hillittyjen syntikkasävyjen ja tytön herkän laulun myötä paljon alkuperäistä minimalistisempi. He lisäsivät biisin SoundCloud-tililleen marraskuun 18. päivän illalla 2015. Julkaisun yhteyteen he lisäsivät ilmaisen latauslinkin, jotta Fred Diaz saisi tallennettua biisin itselleen.

Jo heti seuraavana päivänä biisistä tuli viraali-ilmiö. Biisin suosio kasvoi entisestään, kun nousevien nimien löytämiseen keskittynyt musiikkiblogi Hillydilly suositteli sitä. (Samainen blogi oli aiemmin "löytänyt" muun muassa Halseyn ja Lorden.) Kappale keräsi nopeasti tuhansia striimauskertoja SoundCloudissa.

"Mikä biisi tämä Ocean Eyes oikein on", ihmetteli tuottaja ja manageri Danny Rukasin sähköpostissaan, jonka hän oli lähettänyt veljelle pian biisin julkaisun jälkeen. "Tästä tulee iso juttu. Saatatte tarvita jeesiä. Haluan auttaa teitä."

Ocean Eyes oli lähtölaukaus Billie Eilishin ja tämän isoveljen Finneas O'Connellin uralle. Tätä kirjoittaessani Ocean Eyes -biisiä on striimattu yli kaksi miljardia kertaa. YouTubessa musiikkivideolla on yli 620 miljoonaa katselukertaa. (Danny Rukasin työskenteli Eilishin managerina aina vuoteen 2025 asti.)

Vuonna 2001 syntynyt Eilish on voittanut urallaan 10 Grammy-palkintoa. Yksinään vuonna 2020 hän voitti niistä viisi. Samana vuonna hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin artisti, joka on voittanut Grammyn neljässä niin sanotussa pääkategoriassa: vuoden albumi, vuoden äänitys, vuoden kappale ja vuoden artisti.

Hän oli tuolloin 18-vuotias.

Hieman ennen kyseistä Grammy-gaalaa Eilish paljasti CBS:n haastattelussa harkinneensa itsemurhaa. Nopea menestys oli tehnyt hänen elämästään raskasta ja ilotonta. Hän ei voinut enää näyttäytyä julkisuudessa ja alkoi kärsiä yksinäisyydestä, koska vanhat ystävät eivät enää osanneet olla superstaran kavereita. Eilish sairastui masennukseen eikä uskonut näkevänsä 17-vuotissyntymäpäiväänsä.

Samaisessa Grammy-gaalassa, kun voittajaehdokkaiden nimet lueteltiin, ja hieman ennen kuin Eilish voittaisi pian illan neljännen palkintonsa, hänet nähtiin muodostavan huulillaan äänettömästi yhden lauseen: please don't be me.

Eilish on myöhemmin kertonut, että lavalla palkintoja vastaanottaessaan hän tunsi lähinnä häpeää.

Tuijota tyhjyyteen, ja sieltä Oscar tuijottaa takaisin

Matt Damon ja Ben Affleck tutustuivat toisiinsa ensimmäistä kertaa asuessaan parin korttelin päässä toisistaan Massachusettsissa 1980-luvun alussa. Damon oli tuolloin 10-vuotias ja Affleck 8-vuotias. Heitä yhdisti kiinnostus baseballia ja näyttelemistä kohtaan.

(Tätä kirjoittaessani opin, että tälle Hollywoodin kenties tunnetuimmalle bromancelle on jopa oma Wikipedia-sivunsa.)

Vuonna 1998 Damon ja Affleck voittivat yhdessä parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscar-palkinnon Good Will Hunting -elokuvasta. Sekä ehdokkuus että voitto olivat kummallekin heidän uransa ensimmäiset. YouTubeen ladatulla videolla näkyy, kun he kuulevat voitostaan, halaavat avecceina gaalaan saapuneita äitejään ja kävelevät lavalle ymmyrkäisinä.

Itse kiitospuhe on yhtä kaaosta. Affleck ja Damon virnuilevat, sekoilevat sanoissaan, huutavat toistensa päälle ja viskovat shout-outeja milloin kenellekin: tuottajille, muille näyttelijöille, sukulaisilleen, Bostonille ja kaikille joiden nimet he kuitenkin unohtivat.

Puheen päätteeksi 27-vuotias Damon näyttää siltä kuin olisi repeämässä riemusta.

Vuonna 2015 Matt Damon istui Graham Nortonin talk show'n haastattelussa. Uran ensimmäinen Oscar-voitto tuli puheeksi.

Se oli vissiin aika kreisi ilta, Norton toteaa kysyvästi.

Ei oikeastaan, Damon kertoo.

Oscareiden jälkeen Damon palasi tyttöystävänsä kämpälle. Täpinöidensä takia hän ei saanut unta, ja jäi siksi yksin valveille tuijottamaan Oscar-patsastaan.

Matt Damon kuulostaa liikuttuneelta, kun hän muistelee kokemustaan:

"I remember very clearly looking at that award and thinking, I literally looked at it, I was alone with it, and I said to myself: thank god I didn't fuck anybody over for this.

And I suddenly had this kind of thing wash over me where I thought, imagine chasing that, and not getting it, and getting it finally in your eighties or your nineties with all of life behind you, and realizing, what an unbelievable waste of your... you know what I mean? Because it's gotta be... it can't fill you up. If that's a hole that you have, that won't fill it. And I felt so blessed to have that awareness at 27, to learn it at that age.

- - And my heart broke for a second. I imagined another one of me, you know, an old man kind of going like, oh my god, where did my life go, what have I done. And then it's over."

Pakkohan tässä on olla kyse jostain muusta

Vuonna 2008 Broadway-musikaali In the Heights voitti parhaan musikaalin Tony-palkinnon. Samana iltana In the Heights voitti myös kolme muuta palkintoa.

Tony-gaala, joka järjestetään Radio City Music Hallissa New Yorkissa, on käytännössä Broadway-alan oma Oscar-gaala tai Emmy-gaala. Siksi parhaan musikaalin palkinto on ikään kuin pääpysti, joka myös jaetaan palkintogaalan viimeisenä.

Tästäkin tilanteesta on olemassa video YouTubessa. Videolla näkyy, kuinka näyttelijä Whoopi Goldberg ilmoittaa voittajan Tony-gaalan lavalla.

Pian tämän jälkeen koko In the Heightsin työryhmä ryntää innoissaan lavalle. Lin-Manuel Miranda intoutuu tanssimaan salsa-askelia Goldbergin kanssa. Palkinnon ottaa vastaan Jill Furman, joka myös pitää puheen. Kun hänen puheensa päättyy, ihmiset hänen takanaan nostavat riehakkaan Mirandan harteilleen ja huutavat: We love Broadway!!!

In the Heights -musikaalin ohjaaja Tommy Kail sen sijaan muistelee jotain, mitä videolla ei näy. Kun pääpalkinto oli jaettu ja gaala päättyi, kammerat sammuivat, kirkkaat valot syttyivät Radio City Music Hallissa ja kaikki ihmiset alkoivat valua lavalta pois.

Kaikki paitsi Kail, joka jäi yksin lavalle seisomaan. Hän oli tuolloin 31-vuotias. Kail oli juuri voittanut alansa merkittävimmän pääpalkinnon produktiosta, jonka tekemiseen hän oli käyttänyt elämästään kahdeksan vuotta ennen kuin itse musikaali lopulta sai ensi-iltansa Broadwaylla. Nyt kaikki oli sekunneissa ohi.

Kail muistelee voittoa Little Known Facts With Ilana Levine -podcastin haastattelussa. Hän kertoo:

"And I just stayed there by myself. And I watched everyone empty out and talk about whether they're gonna have chicken, or which party or whatever. And I thought, well, if this is a pinnacle, it's also over in an instant. And people are already thinking about what's next. So it can't be about this. It has to be about something more than this.

And then the next day I went to Williamstown to go work on a play. And I started rehearsal 10 a.m. on Tuesday. And they all looked at me and said, okay, where do you want to start?

And it was the absolute best thing to do, 36 hours after being at this other place. It's like, guess what? You got to go back to work. You got to start over. And that award, winning that award or losing that award isn't going to make your next show.

Like that stays there. And now who are you? What do you do next?”

Lopulta työ odottaa kumminkin

Kaikkien näiden tapausten listaaminen on tietysti vain pitkä tapa päätyä vanhan kliseen äärelle: ei se päämäärä, vaan se matka. Ei se palkinto, vaan se prosessi.

Halusin kuitenkin kirjoittaa näistä esimerkeistä siitäkin syystä, että olen toisinaan itsekin listannut erilaisia palkintoja, kun olen kirjoittanut taiteilijoista ja heidän teoksistaan. En kuitenkaan pidä palkintoja tavoittelemisen arvoisina asioina, enkä vahingossakaan halua antaa sellaista mielikuvaa, että ne olisivat esimerkiksi minkäänlainen takuu teoksen tasosta.

Kirjoitin aiemmin esimerkiksi ohjaaja Alfonso Cuarónista, jonka koko ura on ollut eräänlaista nuorallatanssia kaupallisuuden ja taiteellisuuden välillä. Siihen nähden olisi erikoista jättää mainitsematta, miten Cuarónin kaupallisesti menestynein elokuva Gravity putsasi pöydän aikoinaan Oscar-gaalassa.

Palkinnot voivat olla uratarinassa tärkeitä sivuviitteitä, koska ne keräävät teoksen ja tekijän ympärille hypeä ja huomiota.

Sen enempää merkitystä tai painoarvoa luovan työn tekijän ei kuitenkaan kannata antaa palkinnoille. Kuten Tommy Kail totesi: palkinnon voittaminen tai häviäminen ei hoida seuraavaa projektia puolestasi. Työ odottaa kuitenkin.

Kenties jotain samankaltaista ajatteli myös Al Pacino aikoinaan. Hän ehti olla Oscar-ehdokkaana peräti seitsemän kertaa vuoden 1972 The Godfatherista alkaen ennen kuin hän viimein pokkasi parhaan näyttelijän palkinnon.

Kun Pacino lopulta voitti Oscareissa parhaan miespääosan palkinnon Scent of a Woman -elokuvasta vuonna 1993, juhlimiselle ei ollut aikaa. Sonny Boy -elämäkerrassaan hän kertoo, kuinka hän jatkoi matkaansa lähestulkoon suoraan Oscar-gaalasta lentokoneeseen ja Carlito's Way -leffan kuvauksiin, jotka olivat jo käynnistyneet.

Jokin palkintoja paljon tärkeämpi asia odotti myös Pacinoa: tekeminen, työ, prosessi itsessään.

Luovuutta pitää suojella satunnaisilta hurrikaaneilta

Vuonna 2014 julkaistussa TED Talk -puheessaan kirjailija Elizabeth Gilbert kertoo, kuinka hänen Eat, Pray, Love -teostaan seuranneella maailmanlaajuisella menestyksellä oli oikeastaan huono vaikutus hänen luovuuteensa.

Pinnalta tarkasteltuna tällainen puhe on helppo kuitata etuoikeutetun ihmisen valituksena. Eat, Pray, Love -kirjaa – joka on saanut kritiikkiä sen tavasta toiseuttaa itämaista kulttuuria länsimaisen naisen valaistumistarinaan sopivaksi – on myyty arviolta 18 miljoonaa kappaletta. Voi ei, mihin nyt pyyhin kyyneleeni, näihin seteleihinkö?

Mutta Gilbertin pointti ei varsinaisesti ole menestyksestä ruikuttaminen, vaan se, kuinka sekä menestys että epäonnistuminen voivat kumpikin tempaista luovan työn tekijän pahasti sijoiltaan. Hän puhuu katapultista ja levittää käsiään havainnollistaakseen asiaa: epäonnistuminen sinkoaa tekijän syvään pettymykseen, tuonne, kun taas menestys singauttaa tekijän päinvastaiseen suuntaan, tänne, keskelle julkisuuden valokeilaa ja ylistyssanoja.

Molemmissa ääripäissä on se ikävä puoli, että kummassakin tilanteessa ihminen ajautuu liian kauas itsestään. Silloin olisi kaikkein tärkeintä löytää kotiin.

Gilbert sanoo:

"For me, that home has always been writing. So after the weird, disorienting success that I went through with Eat, Pray, Love, I realized that all I had to do was exactly the same thing that I used to have to do all the time when I was an equally disoriented failure. I had to get my ass back to work, and that's what I did, and that's how, in 2010, I was able to publish the dreaded follow-up to Eat, Pray, Love.

And you know what happened with that book? It bombed, and I was fine. Actually, I kind of felt bulletproof, because I knew that I had broken the spell and I had found my way back home to writing for the sheer devotion of it.

- - And I stayed in my home of writing after that, and I wrote another book that just came out last year and that one was really beautifully received, which is very nice, but not my point. My point is that I'm writing another one now, and I'll write another book after that and another and another and another, and many of them will fail, and some of them might succeed, but I will always be safe from the random hurricanes of outcome as long as I never forget where I rightfully live."

Onhan tällainen puhe nimenomaan Gilbertilta kuultuna ehkä hieman kornia. Mutta oikeassa hän joka tapauksessa on: jos odotat luovan työsi tuotoksille ulkoista validaatiota, voit yhtä hyvin jäädä odottelemaan sitä lopun ikääsi.

Jotkut luovan työn tekijät odottavat Oscar-patsasta, jotkut uutta titteliä, toiset ehkä ylennystä töissä, muut taas Emma-palkintoa. Ne ovat yhdentekeviä, koska voiton tai häviön jälkeen työ odottaa kumminkin.

Siksi on parempi olla kotona kuin katapultissa.

Ei ole tulossa sitä hetkeä, kun joku, kenties kovasti arvostamasi ihminen, saapuu luoksesi ylpeä hymy kasvoillaan ja kertoo jämäkän kädenpuristuksen kera, että nyt se sitten vihdoin tapahtui, tervetuloa kerhoon, hyvä sinä.

Saattaa olla, että jokin on toistuvasti vienyt sinua kohti musiikkia tai laulamista jo pienestä pitäen, vähän kuten Billie Eilishin tapauksessa, tai olet ihastunut draamaan ja teatteriin jo nuorena, samaan tapaan kuten Matt Damon.

Tai sitten olet vasta vähän vanhemmalla iällä löytänyt tiesi valokuvaamisen opettelun tai kenties tanssin harjoittelun äärelle, tai olet alkanut vihdoin kirjoittaa ajatuksiasi auki, tai olet huomannut, että jokin vain vetää biisien tekemisen pariin, ei siksi, että se olisi vain ja ainoastaan kivaa tekemistä, vaan siksi, että se on paras tuntemasi keino mennä itseen kuten Rainer Maria Rilke kirjoittaa: "menkää itseenne ja koetelkaa syvyyksiä, mistä elämä, Teidän elämänne, lähtee virtaamaan; sen lähteillä tulette saamaan vastauksen kysymykseen, täytyykö Teidän luoda."

Jos tunnistat tällaisesta kuvauksesta itsesi, olet jo kerhon jäsen, ja olet koko tämän ajan ollutkin.