Kuusi sivua päivässä todistaa: inspiraatio on turhaa ja "not in the mood" ei ole toimiva strategia

YouTubessa on video, jossa Stephen King ja George R. R. Martin puhuvat keskenään noin tunnin verran. Albuquerquessa järjestetyssä tilaisuudessa he keskustelevat mistäs muustakaan kuin luovuudesta ja kirjoittamisesta, mutta myös pahuudesta ja kehittämistään hahmoista.

Ihan hauskaa ja viihdyttävää höpöttelyä. Luovan työn näkökulmasta kaikkein kiinnostavin ja tärkein osuus tapahtuu kuitenkin aivan keskustelun lopussa, juuri kun herrat ovat lopettamassa.

King tokaisee, olisiko Martinilla vielä lopuksi jotain kysyttävää. Ja onhan Martinilla. Hän kysyy:

How the fuck do you write so many books so fast?

Video on kohta kymmenen vuotta vanha. Tässä ajassa Stephen King on kirjoittanut seuraavat teokset:

• End of Watch (julkaistu 2016, samoihin aikoihin kun video on kuvattu)
• Sleeping Beauties (2017, yhdessä Owen Kingin kanssa)
• Gwendy's Button Box (2017, yhdessä Richard Chizmarin kanssa)
• The Outsider (2018)
• Elevation (2018)
• The Institute (2019)
• Later (2021)
• Billy Summers (2021)
• Gwendy's Final Task (2022, yhdessä Richard Chizmarin kanssa)
• Fairy Tale (2022)
• Holly (2023)
• Never Flinch (2025)
• The End Times (2025–2026, yhdessä Benjamin Percyn kanssa)
• Other Worlds Than These (2026, yhdessä Peter Straubin kanssa)

George R. R. Martin sen sijaan aloitti The Winds of Winter -teoksen kirjoittamisen suunnilleen vuonna 2012. Teoksen on tarkoitus olla The Song of Ice and Fire -sarjan toiseksi viimeinen osa, eli sen jälkeen olisi vuorossa vielä yksi. Sarjan ensimmäinen osa Game of Thrones julkaistiin vuonna 1996.

Tällä hetkellä Martin kirjoittaa The Winds of Winteria edelleen.

Tämän vuoden tammikuussa The Hollywood Reporterin haastattelussa Martin kertoi pallottelevansa useampien projektien välillä. Hän sanoo:

"I do think if I can just get some of these other things off my back, I could finish The Winds of Winter pretty soon. It’s been made clear to me that Winds is the priority, but… I don’t know. Sometimes I’m not in the mood for that.”

Tämä piti todella lukea vielä kertaalleen:

Not in the mood for that.

Joskus hyvät teokset tietenkin ottavat aikansa. Se kestää sen verran kuin se kestää, on Martin luultavasti tokaissut kustantajalleen, varmasti jo lukemattomia kertoja.

Mutta mitä varsinaiseen tekemiseen tulee, varsinkin aloittelevien tekijöiden kannattaa ottaa työmoraaliinsa mallia mieluummin Stephen Kingistä.

Yksi kysymys "inspiraatiosta" paljastaa kysyjästään paljon

"Mistä saat inspiraatiosi?"

Usein juuri tämä kysymys erottaa ihmiset kahdenlaisiin: niihin jotka suhtautuvat luovaan työhön tosissaan ja niihin jotka eivät.

Kysymyksen taustalla ei ole tyhmyyttä, vaan korkeintaan väärinymmärrystä siitä mistä luovassa prosessissa on kyse. Siksi esimerkiksi kuvataiteilijoille saatetaan usein esittää kysymyksiä kuten mitkä ovat inspiraatiosi lähteitä, tai stand up -koomikot joutuvat vastaamaan tiedusteluihin kuten mistä ideat vitseihisi syntyvät.

Olen muistaakseni itsekin toimittajana aloittanut luovan alan tekijöiden haastatteluja joskus tähän tyyliin, kun olen nuorempana tehnyt kulttuurijuttuja lehtiin tai Ylelle. Tällaiset kysymykset voivat toimia joskus hyvinä keskustelun aloittajina. Mutta samalla ne lähestyvät luovuutta jonkinlaisena erityistilana, jonka voi tavoittaa, kunhan vain energiat ja vibat ovat optimaalisesti kohdillaan.

En pidä tästä, koska ankeimmillaan tällainen puhe luovuudesta pitää yllä mielikuvaa siitä, että luova ajattelu tai luova työ olisi varattu vain tietyntyyppisille "lahjakkaille" tai "taiteellisille" ihmisille – vähän kuten jotkut ihmiset valitettavasti edelleen jaotellaan "luonnostaan" matemaattisiin tai musikaalisiin tyyppeihin.

Taitavat tarinankertojat ja luovat tekijät "ammentavat inspiraatiota" kaikesta ja kaiken aikaa, ja juuri siksi eivät mistään erityisestä tai yksittäisestä tilanteesta. Taiteilijoita tai stand up -koomikoita ei ole ehkä usein tapana ympätä samaan lauseeseen, mutta heidän lähestymistavoissaan on paljon samaa: he ottavat suurennuslasinsa alle jotain banaalia ja onnistuvat luomaan siitä jotain, joka tuntuu merkittävältä tai hauskalta.

Luoville tekijöille ei ole olemassa mitään fyysistä paikkaa (kuten keittiön pöytä) tai tiettyä ajankohtaa (kuten illalla, laskevan auringon valossa) tai mielentilaa (kuten hieman melankolisena), jolloin "inspiraatio iskee" parhaimmillaan.

On tietysti tärkeää yrittää pitää jokapäiväiset olosuhteet sellaisina, että ne mahdollistavat ideoiden tallentamisen, kun niitä pyytämättä ja yllättäen nousee pintaan. Mutta "inspiraation" kanssa tällä ei ole oikeastaan mitään tekemistä.

"Inspiraatio on vieras, joka ei mielellään vieraile laiskan luona."

- Pjotr Tšaikovski, kirjeessään Nadezhda von Meckille, 1878

Älä sekoita "inspiraatiota" innostukseen

En siis pidä inspiraatiopuhetta erityisen suuressa arvossa. Ainakin, jos "inspiraatiolla" tarkoitetaan jotain sellaista, jonka vain pitää tapahtua ennen kuin luovaa työtä voi edes aloittaa.

Jokin vaikuttava taidekokemus tai taiteilijan paasaus voi toki joskus inspata paljonkin.

Viime aikoina olen hullaantunut erityisesti Jodie Fosterista ja hänen tavastaan puhua uuden luomisesta. Hän kuvailee Masterclass-luennoillaan pistävällä tarkkuudella jotain hyvin humaania lähtökohtaa, joka ajaa hänet luovan työn pariin.

Hän kertoo esimerkiksi liikuttuvansa aina, kun näkee kahden ihmisen tanssivan. Samalla hän kokee aina olevansa pettymys itselleen, saavutti hän sitten mitä tahansa. (Kirjoitin Fosterista aiemmin tekstissä, joka käsitteli emotionaalista totuutta.)

Mutta mistä nämä tunteet johtuvat? Mistä ne kumpuavat? Mistä ne kertovat?

Foster ei tiedä eikä ymmärrä. Hän heiluttelee käsiään ja näyttää paikoin lähes kärsivältä, kun hän kertoo etsivänsä vastauksia asioihin, joiden kuvailemiseen sanat tuntuvat riittämättömiltä välineiltä. Hän osaa vain kirjoittaa tuntemuksistaan, ja näistä kirjoituksista muodostuu joskus käsikirjoituksia, jotka taas muuntuvat toisinaan storyboard-sivuiksi, joista puolestaan rakentuu elokuvia.

Tästäkin luovassa työssä voi olla kyse: se pyrkii avaamaan jonkinlaista keskustelua ympyrän sulkemisen sijaan.

Kun kuuntelen Fosterin puhetta, haluaisin kurottautua näytön läpi, halata häntä ja huutaa ihan vain suomen kielellä että VITTU JES!!!!! JOKU JOKA YMMÄRTÄÄ!!!!!!

Mutta koska niin ei voi tehdä, päädyin vain kirjoittamaan muistikirjaani näin:

Fosterin rehellinen räntti muistuttaa siitä, että loppupeleissä meillä kenelläkään ei ole valmiita vastauksia, emmekä pääse epävarmuuksistamme koskaan eroon – ei vaikka meillä olisi kuinka monta menestyselokuvaa tai Oscar-palkintoa ansioluettelossamme.

Ja silti olisi hölmöä väittää, että luovaan työhön voi tarttua vain kun tällainen hurmostila iskee. Ulkoisia tekijöitä ei voi hallita, eikä joka päivä voi tuntua siltä, että olisi valmis heittämään yläfemmat Jodie Fosterin kanssa.

Todellisuus on usein kovin toisenlaista: huonosti nukuttuja öitä, odottamattomia eläinlääkärikäyntejä, päättymättömiä pyykkivuoria.

Yritä siinä sitten inspiroitua, sanoisi joku. Mutta tähän taas haluaisin vastata jotain, jonka kävin jo kertaalleen läpi: parhaat tarinankertojat osaavat nimenomaan inspiroitua kaikesta ja kaiken aikaa, vaikka sitten niistä pyykkivuorista.

Kuten Tommi Liimattakin on todennut: onko mitään suurempaa asiaa kuin arki?

Ajattele kuin taiteilija, tee töitä kuin kirjanpitäjä

George R. R. Martin kysyi aiemmin, "miten vitussa" Stephen King saa kirjoitettua kirjoja niin paljon ja niin nopeasti. Kingillä on tähän vastaus, eikä siihen liity mitään mystistä, salaista tai mullistavaa.

Stephen King vain pyrkii järjestämään päivänsä siten, että hän kirjoittaa kuusi sivua päivässä.

Siinäpä se.

Tietysti on samalla ihan paikallaan todeta, että Kingin erittäin laajaan tuotantoon mahtuu tasoltaan hyvin vaihtelevaa jälkeä.

Mutta eikö ole lopulta parempi olla tuottelias, koska vain sillä tavalla voi paljon todennäköisemmin osua johonkin hyväänkin? Eihän aina voi tehdä pelkkiä bängereitä.

Ja sellaisesta, mitä ei koskaan julkaise, ei voi myöskään oppia mitään.

Jos olet joskus lukenut kirjoittamiseen liittyviä oppaita, olet varmasti törmännyt tähän näytelmäkirjailija Somerset Maughanin sitaattiin, josta on tullut jo klisee:

"I write only when inspiration strikes. Fortunately it strikes every morning at nine o'clock sharp."

Nick Cave puolestaan on kirjoittanut kuusi kirjaa, julkaissut yli 20 albumia ja vastannut yli kymmenen elokuvan soundtrackista.

Hän nousee joka aamu kirjoittamaan lauluja yhdeksältä ja lopettaa joskus viiden jälkeen. Sunnuntaisin hän pitää vapaata.

Cave sanoo:

“Inspiration is a word used by people who aren't really doing anything. I go into my office every day when I am in Brighton and work – whether I feel like it or not is irrelevant.”

Kirjailija Andy Weirin tunnetuimpia romaaneja ovat The Martian ja Project Hail Mary, joista molemmista on tehty myös elokuvasovitukset.

Weirin ajatukset "inspiraatiosta" ovat aivan samanlaisia kuin Cavella ja Kingillakin. Hänellä on myös toinen tärkeä huomio: eihän edes työn lopputuloksesta osaa koskaan erottaa, onko sen tekijä ollut erityisen inspiroitunut.

Weir sanoo:

"If you wait for inspiration you’ll never get anything done. Most of the time it’s a slog. But here’s the thing: sometimes you’re inspired and crank out words and other times you have to fight for every sentence. If you look back at that writing a week later, you can’t tell the difference between when you were inspired and when you weren’t."

Yhtä lailla samaa voisi sanoa Quentin Tarantinon tai Maya Angeloun rutiineista, joista kirjoitin aiemmin. He ovat rakentaneet päivistään mahdollisimman samankaltaisia, jotta he pystyvät keskittymään itse tekemiseen.

Kingin, Caven, Weirin, Tarantinon ja Angeloun kaltaisten tekijöiden työ perustuu juuri omannäköisiin ja tarkaksi hiottuihin rutiineihin, ei "inspiraatioon", koska sellaisen odotteluun ei yksinkertaisesti ole varaa. I'm not in the mood for that ei kuulu heidän sanavarastoihinsa.

Tietojenkäsittelytieteen professori Cal Newport on tiivistänyt lähestymistavan mielestäni parhaiten:

"Creative minds think like artists but work like accountants."

"Inspiraatio" syntyy työn seurauksena, ei ennen työtä

En voi verrata itseäni Nick Caveen tai Stephen Kingiin. Mutta ymmärrän heitä siitä huolimatta: vasta kun aloin kirjoittaa uutiskirjettäni rutiininomaisesti, aloin myös kunnolla ymmärtää mikä minua tähän ajaa, millaisista aiheista olen oikeasti kiinnostunut ja mikä tämä edes on.

Ennen kirjoittamisen aloittamista en varsinaisesti odotellut "inspiraatiota". Mutta kaikenlaiseen muuhun vatulointiin kylläkin tuhlasin ainakin pari vuotta, koska en yhtään tiennyt, mihin suuntaan olisi tarkoitus kulkea. Ja kun sitten lopulta aloitin, polku alkoi ensimmäistä kertaa hahmottua.

Lopulta "inspiroiduin" vasta kun tosissani käynnistin tämän pienen projektini, jonka tuloksia pyrin toimittamaan lukijoilleni vähintään kerran viikossa, joka sunnuntai. Monet aiheet, kuten tämäkin, eivät olleet lainkaan mielessäni ennen aloittamista, vaan ne syntyivät juuri kirjoittamisen (ja toki myös muistiinpanojen lukemisen) seurauksena.

Todellisen "inspiraation" salaisuus tulee siis tässä: ehkä jotain sellaista todella on olemassa, mutta siihen voi lopulta päästä käsiksi vasta kun aloittaa.

Kun aloitat, et todennäköisesti vielä tiedä mitä olet tekemässä. Ja juuri se on olennainen osa tekemistä itsessään.