Symbolit, sielut ja perhoset – sekä yksi bestseller, joka oli pakko jättää kesken
Yhden nyrkkisäännön mukaan huonolta vaikuttava kirja kannattaa jättää kesken viimeistään silloin, kun sivunumero on yhtä kuin "sata miinus oma ikä". Säännön on tarkoitus toimia muistutuksena siitä, että mitä enemmän ikää kertyy, sitä vähemmän kannattaa uhrata arvokasta aikaansa huonojen kirjojen lukemiselle.
Jos siis esimerkiksi 95-vuotiaana päätyy lukemaan kirjaa, joka ei vielä sivulla viisi ole vetänyt riittävän hyvin puoleensa, säännön mukaan kirjan voi jättää silloin kesken oikein hyvällä omallatunnolla. Aikahan käy vähiin muutenkin.
Tällainen omaan ikään perustuva sääntö on ihan hauska, mutta se tuntuu melko yksioikoiselta lukuohjeelta, joka sopii ehkä korkeintaan dekkareille tai vastaavalle kioskikirjallisuudelle. Lukemisen ei aina kuulukaan tuntua erityisen sujuvalta, ja puuduttavakin teos voi tuntua lopulta palkitsevalta.
Esimerkiksi joitakin vuosia sitten lukemani Pieni ystävä ei ole mielestäni Donna Tarttin kirjoista paras, mutta silti huomaan, että ajatukseni vaeltavat sen luokse aina toisinaan. Se uskottelee alkuun olevansa amerikkalainen syvän etelän murhamysteeri, mutta paljastuukin kasvukertomukseksi, jossa ei kappaleesta toiseen tapahdu oikein mitään. Viimeisen sivun jälkeen kirja jättää matkamuistoksi lähinnä hämmennyksen tunteen ja vähän samanlaisen ilmeen kuin Hankille, kun hän oivaltaa, että Walter on Heisenberg.
Silti Pienen ystävän lukeminen on omalaatuinen ja väkevä kokemus, kuin valemuisto, joka pinttyy hitaasti jonnekin mielen perukoille kuin auringonpaahteen kuivattama veritahra terassilaudalle. Yli 600-sivuisella kirjalla ei kuitenkaan olisi tällaisen vaikutelman jättämiseen pienintäkään mahdollisuutta, jos lukija noudattaisi orjallisesti "sata miinus oma ikä"-neuvoa.
(Ehkä huomaan miettiväni kirjaa senkin takia, että kovasti tässä Tarttin uutukaista odottelen. Tikli tuli uunista ulos jo 2013, ja Tarttilla on sentään ollut tapana julkaista uusi kirja noin kymmenen vuoden välein.)
Ajattelen myös, että huonojenkin kirjojen lukeminen on tärkeää oman maun kehittämiselle. Kun huomaa tuntevansa poikkeuksellista vetoa tietynlaiseen estetiikkaan, tekniikkaan tai näiden yhdistelmään, olisi hyvä pysähtyä rauhassa paikoilleen pohtimaan, mistä viehätys oikeastaan kumpuaa. Yhtä lailla tärkeää olisi muistaa analysoida sitäkin, miksi jokin teos tuntuu sietämättömältä tai saa pyöräyttelemään silmiä. Silloin kehnokaan kokemus ei ole täyttä ajanhukkaa.
Näistä syistä jätän kirjan lukemisen kesken oikeastaan äärimmäisen harvoin.
Ja juuri niin jouduin kuitenkin hiljattain tekemään.
Pitkästyttävä museo-opas kirjailijan valeasussa
Taidehistorioitsija Thomas Schlesserin vuonna 2025 julkaistu esikoisteos Monan katse on romaani, jonka pitäisi ainakin periaatteessa olla kuin tehty kaltaiselleni lukijalle. Se on "oodi taiteelle" ja käsittelee (tai ainakin haluaisi käsitellä) katsomisen ja huomaamisen taitoa, jonka tärkeydestä luovuudelle olen itsekin kirjoittanut aiemmin.
Kirjan alussa 10-vuotias tyttö Mona saa mystisen sairauskohtauksen, jonka takia hän on vaarassa sokeutua, kenties pysyvästi. Tilannetta säikähtänyt isoisä Henry saa idean: hän aikoo viedä Monan taidemuseoihin ja tutustuttaa tämän kaikkiaan 52 kuuluisaan taideteokseen, kerran viikossa kokonaisen vuoden ajan. Ajatuksena on, että mahdollisen sokeutumisen varalle Mona on ehtinyt tallentaa länsimaisen taiteen klassisimman kauneuden mieleensä.
Harjoittelen vapaa-ajallani muotokuvien piirtämistä ja maalaamista. Samalla se on antanut minulle uusia työkaluja taiteen katsomiseen: millaista kompositiota taiteilija on käyttänyt, millaisia ratkaisuja hän on tehnyt valöörien kanssa tai millaisilla muilla keinoilla hän saa katsojan katseen ohjattua sinne minne sen on tarkoituskin ohjautua.
Terävästä tekniikastakaan ei ole hyötyä, jos ei ensin opettele katsomaan asioita toisin. Jos piirustustaidotonta ihmistä pyytää piirtämään esimerkiksi silmän, hänen tekemänsä lopputulos muistuttaa usein enemmän egyptiläistä hieroglyfiä kuin sitä miltä silmä oikeasti luonnossa näyttää. Sellainen on symboli, ja juuri symbolien kaltaisten visuaalisten oikopolkujen avulla hahmotamme ympäröivää maailmaa.
Jotta siis voi harjoitella paremmaksi katsojaksi, näkemistään asioista täytyy ensin opetella riisumaan symbolit ja merkitykset. Se vaatii varsinkin aluksi paljon poisoppimista, koska jokainen meistä on vuosien ajan on tottunut katsomaan maailmaa symbolien varassa, tietyllä tapaa autopilotilla.
Leonardo da Vinci on kirjoittanut tästä työpäiväkirjoihinsa (ja joiden suomennos on Laura Lahdensuun käsialaa):
"Maalari, joka piirtäessään nojaa ainoastaan vanhaan tottumukseen ja silmämääräiseen arvioonsa järkeä käyttämättä, on kuin peili, joka jäljittelee mitä tahansa, mitä sen eteen asetetaan, ymmärtämättä näkemästään mitään. Ihmiset ja sanat ovat tosiasioita, ja jos sinä taidemaalari et osaa kunnolla kuvata hahmoja, olet kuin puhuja, joka ei osaa käyttää sanoja."
Yritänkö tällä sanoa, että tämä on oikea tapa lähestyä taidetta esimerkiksi museovisiitillä? En tietenkään.
Mutta pidän tämän esille tuomista tärkeänä, koska Monan katse -romaanillaan Schlesser selvästi haluaa raottaa lukijalleen ovea juuri tällaiseen maailmaan, jossa salaisuudet aukeavat kenelle tahansa, joka vain on valmis katsomaan vähän tarkemmin ja kärsivällisemmin.
Kirjan suurin ongelma kuitenkin on, että Schlesser on ensisijaisesti taidehistorioitsija eikä romaanikirjailija – eikä oikeastaan hyvä kirjoittaja ollenkaan. Teksti on hämmästyttävän kuivaa ja kiusaannuttavan kömpelöä.
Vastuuvapauslausekkeena todettakoon tähän väliin, että lukijana en kyennyt jatkamaan enää noin sadan sivun jälkeen pidemmälle. Sekin tosin riitti saamaan aivoni mustelmille.
Pitkälti jokainen* luku alkaa ja päättyy samalla tavalla: Henry hakee Monan koulusta. He menevät museoon. Teksti kuvailee taideteosta. Henry alkaa puhua teoksesta, pitkän kappaleen verran. Mona kysyy jotain, lauseella tai parilla. Henry vastaa hänelle, vielä pidemmän kappaleen verran. Sama toisteinen rakenne jatkuu lähes 400 sivua. (*Joo, jätin kirjan kesken, mutta pläräsin kyllä loput sivut läpi.)
Henryn sanavarasto on täynnä ilmaisuja kuten eikö niin, eikö vain, katsohan, juuri niin, kuuntelepa nyt, aivan kuin teksti ei muutenkaan olisi riittävän puisevaa ja osoittelevaa. Rivien väleistä paistaa, että tällaisen kirjan tekijä on kiinnostunut ensisijaisesti asioiden selittämisestä, ei tarinan kertomisesta.
Monan katse on kirja, joka pitää lukijaansa melko yksinkertaisena. On selvää ja suorastaan alleviivattua, että kertoja on kuin museo-opas, joka haluaa luennoida taideteoksista, joita hän pitää erityisen tärkeinä.
Ja juuri siksi arvoitukseksi jää, miksi tämä kirja on fiktiivinen romaani eikä esimerkiksi tietokirja, kuvakirja, vaikkapa videoessee tai ihan vain Wikipedia-artikkeli – mikä sekin on aika rumasti sanottu Wikipediasta, koska melkein kaikki Wikipedia-tekstit on sentään kirjoitettu hyvin.
Kirjassa juoni on pelkkää taustahälyä. Onko Mona todella sokeutumassa, miksi hänen vanhempansa riitelevät, mitä Henryn edesmenneelle puolisolle oikein kävi – nämä asiat eivät ole tärkeitä, koska ne eivät ole tärkeitä Schlesserillekään. Hän vain haluaa päästä mahdollisimman nopeasti selittämään yksityiskohtia taideteoksista, joissakin kappaleissa jopa huvittavan kovalla kiireellä hötkyillen. Hän on kiinnostunut taiteesta, joo, se tulee selväksi, mutta voi kunpa kiinnostus tarttuisi lukijaankin.
Kollegani kertoi, että tätä kirjaa oli vain todella vaikea lukea, koska se on hämmästyttävän tylsä ja toisteinen. Nyökyttelin, ja puolestani huomautin tähän, että eihän taidehistorian (tai minkään muunkaan aiheen) itsessään tarvitsisi olla tylsää, vaan periaatteessa mistä tahansa voisi kirjoittaa kiinnostavasti. Kollega lisäsi, että koska taidehistoria tai taiteen symboliikka ei ole hänelle juuri lainkaan tuttua, hän jäi tosissaan pohtimaan, pitävätkö kirjan kuvailut taideteoksista oikeastaan paikkansa. Keksiikö Henry omiaan? Tarinahan on kuitenkin fiktiivinen.
Kysymys on aiheellinen, sillä Henry-isoisä valehtelee Monan vanhemmille heti alusta lähtien. Vanhemmat ovat siinä uskossa, että Henry vie sokeutumisvaarassa olevan Monan psykiatrin vastaanotolle joka viikko, kuten sairauskohtauksen jälkeisen hoitosuunnitelman mukaan on tarkoitus. Sen sijaan:
"Henry suunnitteli Monan varalle jotain paljon parempaa kuin lääketiede. Ensin he menisivät Louvreen, sitten Orsayn museoon ja lopuksi Beaubourgiin eli Pompidou-keskukseen. Juuri niin, apua ja vahvistusta haettaisiin paikoista, joissa säilytettiin ihmiskunnan rohkeimpia ja hienoimpia tuotoksia."
Paljon parempaa kuin lääketiede?
Saan allergiaoireita sellaisesta hyötyhöpötyksestä, jossa taiteen ja kulttuurin merkitykset yritetään typistää jonkinlaisiksi hyvinvointivaikutuksiksi – lukeminen alentaa verenpainetta, fiktio kehittää empatiakykyä ja sitä rataa – mutta silti täytyy myöntää, että Henry-ukki leijailee kyllä aivan omalla lentokorkeudellaan.
"Taideteokset eivät viittaa itseensä vaan niiden tavoite on palvella elämää", Schlesser sanoo Hesarin haastattelussa vuodelta 2025.
Henryn on kai tarkoitus näyttäytyä jalona ja jotenkin sympaattisella tavalla ovelana pappana. Hahmona hän on lähinnä luotaantyöntävä.
Tietenkin fiktiivinen hahmo voi olla myös epätäydellinen, moraaliton, kusipäinen tai sosiopaattinen. Mutta jos tarinan sisäinen todellisuus ei kykene tunnistamaan tällaisia puolia, päädytään isoihin ongelmiin. Schlesser vaikuttaa olevan täysin sokea (😉) sille tosiasialle, että Henry on oikeastaan aika ylimielinen ja kelju tapaus, ja että kymmenvuotiaan Monan raahaaminen museoon ei ole mikään viekas ja viaton salajuoni, vaan aikamoinen dick move.
The Guardianin kriitikko Shahidha Bari on tehnyt samantyyppisiä havaintoja omassa arviossaan:
Schlesser dedicates his novel “to all the grandparents of the world”, and yet the grandparent he imagines here behaves in a deeply objectionable way. Schlesser depicts him flatteringly: a dashing octogenarian, a former photojournalist, a figure of towering intellect and worldly experience. But without the consent of Mona’s parents, he acts with alarming impunity and irresponsibility. He deems that Mona’s childhood lacks beauty and intends to aid her in “the refinement of taste, the development of sensibility”, but only after inwardly sneering at the things she loves, her bedroom with its “plastic jewellery, that cartoon-princess-style furniture … The acidic colours of all this clutter choked him.”
En ymmärrä, miksi tämä kirja ylipäätään on romaani. Enkä ymmärrä sitäkään, miten tämä on bestseller, jonka käännösoikeudet on myyty lähes 40 maahan. Niin kuin en ymmärrä sitäkään, miten jokin näin toisteinen ja selittävä teos voisi toimia elokuvana, mutta sellainenkin on ilmeisesti suunnitteilla.
Enkä ymmärrä, miksi en juuri tämän kirjan kohdalla osannut noudattaa "sata miinus oma ikä"-sääntöä.
En ymmärrä!
Alan kuulostaa huolestuttavan paljon yhdeltä eläköityneeltä republikaaniurheilijalta, joten mennään eteenpäin.
Pikkuiset perhoset kantavat raskaimmat kysymykset
Haluun takas mun perhoset, ajattelen, kun nappaan hyllystäni kokonaan toisen kirjan.
The Hidden Language of Symbols on taidehistorioitsija Matthew Wilsonin teos, joka ei ole romaani ollenkaan, vaan kiehtova tietokirja, joka onnistuu paljon paremmin siinä mitä Schlesser tavoittelee.
Wilson perehdyttää lukijansa kiinnostavasti muun muassa siihen, miksi koirat liitetään uskollisuuteen kun taas ketuilla on epäluotettavat vibat, minkä takia viinirypäleet ja viiniköynnökset liittyvät uudelleensyntymään tai miten päärynästä tuli 1800-luvun Ranskassa monarkianvastainen symboli ja suoranainen meemiläppä (jo kauan ennen kuin Juuso heitti sen seinään).
Wilson havainnollistaa myös, miten kevyistä perhosista on tullut yksi taiteen painavimmista symboleista.
Antiikin Kreikassa sanalla "psyyke" (Ψυχή) oli kaksoismerkitys: se tarkoitti sielua mutta myös perhosta. Aristoteleen Eläinoppi (noin 343 eaa) on tiettävästi ensimmäinen kirjallinen teos, jossa tämä yhteys tuodaan ilmi.
Jokainen perhonen on ensin ollut aiemmassa elämässään toukka, joka on sittemmin hautautunut koteloon ja koteloitumisen jälkeen kuoriutunut ulos.
Näin perhosesta on muodostunut metafora sielulle, joka vapautuu ruumiista kuoleman jälkeen. Perhonen ei lennä suoraan, vaan enemmänkin lepattaa eteenpäin poukkoilevasti, epätasaisesti ja vaikeasti ennustettavalla tavalla. Tätäkin on intouduttu pitämään vertauskuvana ihmisen mielelle ja vapaalle sielulle.
Myös Psykhe, joka on kreikkalaisessa mytologiassa Eros-jumalan vaimo, kuvataan taiteessa usein perhosen siivet selässään.
Wilson kirjoittaa:
"Between Zhuangzi, Aristotle and the great artists of the eastern and western traditions, the dainty butterfly has carried among the heaviest of symbolic meanings: the great mysteries of existence, the nature of the psyche and the metamorphosis of the carnal body into ethereal spirit after death."
Tätä mietin myös, kun Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaan eli Charles III:n virallinen muotokuva paljastettiin vuonna 2024.
Jonathan Yeon maalaama muotokuva on kaikkea muuta kuin tavanomainen, ja sitä toisaalta haukuttiin, yhtäältä ihasteltiin ja joissakin piireissä taas pidettiin ihan vain outona.
The Guardianin kriitikko Jonathan Jones lyttäsi maalauksen yhden tähden arviossaan. Jonesin mukaan kuningas olisi paljon moniulotteisempi kuin millaiseksi maalaus kohteensa typistää. Jones kutsuu kuvaa pinnalliseksi ja yksinkertaiseksi teokseksi, joka ei tarjoa porttia kuninkaan persoonallisuuteen. (Enpä muuten ennen tätä tiennyt, että maalauksillekin annetaan tähtiarvioita.)
Jonathan Jones
Minulle muotokuva näyttäytyy kiehtovana ja kaikkea muuta kuin yksiulotteisena. Se menee hiton lujaa.
Eikä vähiten siksi, että Charlesin oikean olkapään yläpuolella liihottaa perhonen.
Jotkut ovat nähneet perhosen suorana viittauksena luontoon ja kuninkaan ympäristönsuojeluhankkeisiin. Yeo itse puolestaan on sanonut, että perhonen on vertauskuva Charlesin omasta monarkkisesta metamorfoosista, jossa prinssistä kasvaa kuningas.
Nämä vain kuulostavat mielestäni kovin lempeiltä tulkinnoilta siihen nähden, miten infernaalisen näkymän keskellä kuningas muotokuvassa seisoo. Monet ovat nähneet teoksen punertavuudessa muistoja britti-imperiumin verisestä perinnöstä, ja myönnän itsekin solahtavani tähän koulukuntaan. Tällaisessa kontekstissa perhonen ei tarjoa vastauksia, vaan esittää kysymyksen olemassaolosta ja jatkuvuudesta. Siksi näen teoksessa heijastuksia lopun ajoista.
Mutta kenen lopun? Charlesin, josta tuli äitinsä kuoleman jälkeen brittien vanhin kruununperijä lähes 300 vuoteen?
Vai monarkian? Vai ympäristön? Tai näiden kaikkien?
Vuosisataisen painolastin myötä kuningasperheellä riittää vihollisia edelleen. Muotokuvan perhonen on monarkkiperhonen, ja nimensä puolesta sen voisi ajatella olevan vähän turhankin alleviivattu silmänisku. Todellisuudessa kyseinen perhoslaji, Danaus plexippus, on kuitenkin alkujaan pohjoisamerikkalainen. Siksi se on Britteinsaarilla hyvin harvinainen näky ja silloinkin lähinnä puolivahingossa paikalle eksynyt siirtolainen.
Edustaako perhonen siis sittenkin jonkun kokonaan toisen, kuningasta kummittelemaan saapuneen ihmisen sielua?
Vai horjahdanko tässä jo reippaasti yliajattelun puolelle?
Voi olla. Mutta tarkempi katsominen herättää joka tapauksessa uusia ja kiinnostavia ajatuksia. Vaikka sitten niistä perhosista.
