Jos intentio on irrallaan, vibatkin vääntyvät vinoon

Kun Seth Rogen oli 12-vuotias, hän tutustui bar mitsva -tunneilla samanikäiseen Evan Goldbergiin. Pojilla klikkasi välittömästi, ja kun molemmat huomasivat suhtautuvansa yhtä innoissaan kirjoittamiseen, heidän ystävyytensä syveni.

Rogen ja Goldberg alkoivat hengailla yhdessä ja kirjoittaa komediaelokuvan käsikirjoitusta. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten käsikirjoituksia tehdään. He toki ajattelivat, että olisihan se siistiä, jos joku studiokin kiinnostuisi ideasta joskus, mutta kahdelle murrosikäiselle pojalle sellainen ajatus ei ollut millään tasolla realistinen.

Sen takia Rogen ja Goldberg keskittyivät pääasiassa kirjoittamaan kohtauksia, jotka huvittivat ja viihdyttivät heitä itseään. He halusivat korkeintaan nähdä, jaksaisivatko he kirjoittaa jotain pidempääkin.

Goldberg, joka oli aiemmin kokeillut lähinnä lyhyiden tarinoiden kirjoittamista, muistelee Script-sivuston haastattelussa:

“It wasn’t really like, can we have a career in movies? It was just like, can we write a movie? Regardless of whether it could ever get made, could we do it? Yeah, we could do it. We didn’t really discuss it much. It was ‘sure, we could.’ We literally just got up, walked upstairs, and gave it a shot.

Rogen ja Goldberg olivat noin 13-vuotiaita, kun he alkoivat työstää käsikirjoituksen ensimmäistä luonnosta. He halusivat kirjoittaa mahdollisimman realistisella ja samastuttavalla tavalla omasta high school -kokemuksestaan. Se tarkoitti, että tarina tulisi sisältämään tietenkin valtavan määrän vulgäärejä kikkelijuttuja, mutta myös tyttöjen suosion tavoittelemista, neitsyyden menettämistä ja ennen kaikkea todellista alaikäisen odysseiaa eli viinan hankkimista väärennetyillä papereilla.

Kun Rogen ja Goldberg kasvoivat, käsikirjoitus varttui heidän mukanaan. He työstivät tekstin ensimmäisiä versioita koulupäivien jälkeen Golbdergin siskon huoneessa, koska se oli talon ainoa paikka jossa oli tietokone ja Microsoft Word. Joitain vuosia myöhemmin Rogen ja Goldberg kirjoittivat käsikirjoitusta omalla läppärillään samalla kun polttivat pilveä autossa ja höhöttivät omille vitseilleen. Rogenin mukaan elokuvan nimi, Superbad, syntyi sekin lähinnä pilvenkäryisen illan aikana.

Kun käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja Judd Apatow tutustui Superbadin käsikirjoitukseen, hänestä tuli projektille eräänlainen päämentori, ja hän kannusti Rogenia ja Goldbergia jatkamaan käsikirjoituksen kanssa päätyyn asti.

Kun taas American Pie -komedian trailereita alkoi näkyä lähes kaikkialla ennen sen ensi-iltaa vuonna 1999, Rogen ja Goldberg ehtivät jo murehtia, että joku toinen ehti toteuttaa heidän ideansa – onhan American Pie niin ikään roisi teinikomedia, jonka juonen keskiössä joukko sällejä yrittää päästä eroon poikuudestaan.

Apatow kuitenkin neuvoi ja kannusti työstämään Superbadin käsikirjoitusta entisestään. Samalla hän huomautti, että edes American Pie ei uskalla mennä yhtä pitkälle eikä ole sentään ihan näin räävitön. Vertailun vuoksi: American Pie -elokuvassa sanotaan "fuck" 23 kertaa, kun taas Superbadin käsikirjoituksessa sana toistuu 176 kertaa.

The Guardianin haastattelussa Seth Rogen muistelee ensireaktiotaan, kun hän näki American Pie -elokuvan teatterissa:

"But then we saw it and went, 'Cool, they've managed to totally avoid all honest interaction between characters,' which is what we're going for."

Siispä vuosien varrella Rogen ja Goldberg onnistuivat lisäämään Superbadin käsikirjoitukseen emotionaalista tarttumapintaa, joka vei katsojan lähemmäs komediaelokuvan varsinaista syvällisempää tarinaa. He halusivat kirjoittaa asioista, jotka American Pien kaltaisilta perseilyspektaakkeleilta jäivät yleensä käsittelemättä: poikien välisestä ystävyydestä, haavoittuvuudesta ja peloista, joita uuden elämänvaiheen aloittamiseen (varsinkin ilman vanhoja kavereita) liittyy.

Seth Rogenin ja Evan Goldbergin intentiona ei koskaan ollut kirjoittaa jotain vain yleisön mieliksi. He halusivat kirjoittaa jotain henkilökohtaista ja rehellistä ennen kaikkea itselleen; käsikirjoituksen päähahmojen nimet ovat kirjaimellisesti Seth ja Evan!

Kyseessä oli kaksi kirjoittamisesta kiinnostunutta kaverusta, jotka aloittivat yhteisen projektin jo 13-vuotiaina. He eivät koskaan yrittäneet luoda megahittiä.

Ja siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – sellainen lopputuloksesta kumminkin tuli. Noin 20 miljoonan dollarin budjetilla kuvattu Superbad sai ensi-iltansa vuonna 2007 ja tienasi lopulta lähes 180 miljoonan dollarin lipputulot. Se oli myös räjähtävä startti Michael Ceran, Jonah Hillin ja myös Emma Stonen näyttelijäurille.

Superbad on pian 20 vuotta vanha elokuva, joka on noussut kulttiklassikon asemaan ja on yhdenlainen oman aikakautensa Ferris Bueller's Day Off, toki paljon hävyttömämpi sellainen. Se on kestänyt aikaa hämmentävän hyvin – ja tämähän on lause, jota ei näin MeToo:n jälkeisenä aikana voi sanoa kovinkaan monesta teiniseksikomediasta, jossa dialogi pyörii toistuvasti alapääjuttujen ympärillä.

Kun tein taustatutkimusta tätä kirjoitusta varten, huomasin itsekin unohtaneeni, miten hauska Superbad oikeasti on. Monissa kohtauksissa on paikoin kummelimaista tunnelmaa, jollaista enää harvoin näkee amerikkalaisissa komedioissa. Katso esimerkiksi tätä kohtausta, jossa Seth Rogen ja Bill Hader näyttelevät poliiseja ja vaikuttavat siltä kuin olisivat milloin tahansa repeämässä nauruun.

Perverssiä komediaa, joka särkee sydämen

Vuonna 2011 koomikko Deborah Frances-White perusti Lontoossa tarinankerronnalle omistetun festivaalin. Tapahtuma muistuttaa paljon The Moth -järjestöä, josta kirjoitin aiemmin.

Stand up -komiikalla ja tarinankerronnalla voi joskus olla paljonkin yhteistä, mutta on niissä kriittisiä erojakin. Frances-White halusi luoda jotain omaa, joka ei toisaalta ollut hiottua ja harjoiteltua näytelmää, mutta ei myöskään täysin open mic -henkistä läpänheittoa. Näin syntyi The London Storytelling Festival, jonka tavoitteena oli tarjota esiintymislava rehellisille ja spontaaneille esityksille.

Vuonna 2012 Deborah Frances-White kutsui tapahtumaan Phoebe Waller-Bridgen ja kehotti tätä kirjoittamaan oman 10-minuuttisen mininäytelmänsä tai monologintapaisen. Sääntönä oli, että esityksen aiheena tuli olla "chancing your arm". Se on englantilainen idiomi, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa sosiaalisen riskin ottamista tilanteessa, jossa todennäköisyydet eivät lupaa hyvää.

Teatterin ja näytelmien parissa työskennellyt Waller-Bridge sai vain viikon verran aikaa kirjoittamista varten, kuten Lontoon festivaalin sääntöihin kuuluu. Hän muistelee suhtautuneensa asiaan aluksi hermostuneesti, mutta ajatteli notta fuck it, ja tuli luoneeksi kymmenen minuutin verran jotain, josta kasvaisi myöhemmin hänen uransa merkittävin teos.

Waller-Bridge pyrki ensisijaisesti kirjoittamaan jotain, joka huvittaisi häntä itseään sekä saisi hänen pitkäaikaisen teatterikollegansa Vicky Jonesin nauramaan ääneen. Samalla hänen tavoitteenaan oli myös kirjoittaa jotain sellaista, jota juuri hän olisi halunnut teatterin lavalla nähdä – ja myös näytellä itse.

17percent-blogin haastattelussa Waller-Bridge kertoo:

"Acting really influenced writing. I was frustrated by how few interesting female roles were available to me as a young actor. They were often damsels in distress or damsels disguised as ‘strong women’ because they argued with a man or had a singular controversial opinion. They rarely seemed complicated or true and were often there for someone to fall in love with. I got very bored and very angry and eventually started writing the crazy bitches I wanted to be playing."

(Sivuhuomio: kuulostaa jotakuinkin samalta kuin mitä Gillian Flynn on todennut naisten kirjoittamisesta aiemmin. Kyllästyminen tai turhautuminen voivat usein olla hyviä lähtökohtia luoville projekteille.)

Phoebe Waller-Bridgen lyhyt esitys Lontoon lavalla oli hitti, joka resonoi yleisössä. Reaktiosta rohkaistuneena hän kehitti käsikirjoitustaan pidemmälle ja työsti siitä reilun tunnin mittaisen näytelmän. Hän esitti näytelmänsä kokonaisuudessaan The Edinburgh Festival Fringe -nimisessä esittävän taiteen tapahtumassa vuonna 2013. Yhden naisen show sai nimen Fleabag.

Fleabag voitti ensiesityksellään festivaalin Fringe First -palkinnon. Näytelmää kuvailtiin muun muassa ennennäkemättömän hulvattomaksi, teräväksi, röyhkeäksi ja innovatiiviseksi.

Edinburghin festivaali on toiminut aiemminkin ponnahduslautana uusille ja pinnan alla lymyileville kyvyille. Niin kävi lopulta myös Phoebe Waller-Bridgelle, joka vielä ennen festivaalia oli täysin tuntematon nimi suurelle yleisölle. Festivaali ja sen tuoma palkinto toivat hänelle valtaisaa näkyvyyttä, jonka myötä Fleabag päätyi lopulta Lontoon West Endiin teatterikierrokselle. Waller-Bridge on sanonut, että ilman Edinburghin festivaalia Fleabagista ei olisi koskaan tullut sellaista ilmiötä kuin se yhä tänäkin päivänä on.

West Endin myötä Fleabag-näytelmä ja Phoebe Waller-Bridge ovat voittaneet seuraavia teatterialan palkintoja (joiden nimiä en nyt tässä osaa tai jaksa suomentaa):

• The Stage Best Solo Performer 2013
• Off West End Award For Most Promising New Playwright 2013
• Off West End Award For Best Female Performance 2013
• Critics’ Circle Award For Most Promising Playwright

Lopulta Fleabag päätyi myös televisiosarjaksi Amazonille vuonna 2016. Ja kuten näytelmäkin, sarjaversio sai häkellyttäviä kehuja kriitikoilta ja voitti viimeistään toisella tuotantokaudella myös yhdysvaltalaisetkin katsojat puolelleen. Fleabagista tuli ensimmäinen brittisarja, joka on voittanut parhaan komedian Emmy-palkinnon. Kriitikkojen arvioita keräävä Metacritic listasi Fleabgin 2010-luvun toiseksi parhaaksi tv-sarjaksi. (Edelle kiilasi vain The Leftovers, oma ikisuosikkini, josta pitää luultavasti kirjoittaa joku toinen kerta.)

Fleabag on lontoolainen parikymppinen nainen, joka kompastelee menemään elämässään emotionaalisesti ja kirjaimellisesti. Hän on viallinen ja päämäärätön sekasotku vähän kaikenlaista, ja rikkoo toistuvasti neljännen seinän paljastaen samalla katsojalle päänsisäisen maailmansa, joka on hauska, pervo ja vihainen. Hän masturboi sängyssä Barack Obaman puheelle samalla kun poikaystävä nukkuu vieressä, miettii olisiko hän feministi lainkaan jos hänellä olisi isommat tissit ja vääntää kaiken lekkeriksi, koska ei osaa käsitellä traagista menetystään muuten kuin vitsailemalla tuskan läpi.

(Obama muuten listasi sarjan yhdeksi suosikeistaan vuonna 2019. Voi niitä aikoja, kun presidenteillä oli vielä huumorintajua.)

Neljännen seinän lisäksi Fleabagin dramedia rikkoo myös sydämen. Se on samaan aikaan riemastuttava ja oivaltava, mutta myös ruma ja kivulias. Se naurattaa pikimustalla huumorillaan ääneen ja saa katsojan rentoutumaan, mutta heti perään iskee ilmat pihalle. Sarja myös käsittelee rakastamiselle antautumista ja menetyksen pelkoa muistuttamalla siitä tuskaisasta tosiasiasta, että ne ovat lopulta yksi ja sama asia. Kuten Los Angeles Timesin kriitikko huomauttaa, Fleabag on tarkkanäköisyydessään lopulta musertava, ja juuri sellaisiahan parhaat komediat ovat.

Fleabag kesti vain kaksi kautta ja päättyi vuonna 2019, koska Waller-Bridge ei halunnut venyttää tarinaa väkisin sen pidemmälle. En tiedä missä vaiheessa televisiosarjaa on lupa kutsua kulttiklassikoksi, mutta merkittävä ilmiö se ilman muuta on. Fleabag löytää edelleen uusia katsojia, ja siihen myös viitataan ahkerasti. Vanhatkaan fanit eivät ole unohtaneet sarjaa, vaan palaavat sen äärelle yhä uudelleen.

Häveliäänä hahmona Fleabag on monesti kuin jonkinlainen feministisen kompassin neula, joka pyörii jatkuvasti minne sattuu eikä oikein tiedä mihin suuntaan olisi soveliasta osoittaa. Harper's Bazaarin haastattelussa Waller-Bridge sanoo, että varsinkin monet naiset ovat ottaneet häneen yhteyttä ja kertoneet kuinka Fleabag-sarja on saanut heidät ymmärtämään, että ehkäpä he eivät olekaan aivan niin sekaisin – tai ainakaan ajatustensa kanssa yksin.

Waller-Bridge kertoo:

"People connect to a character like that and they say they can relate so deeply, even if it's just to one aspect of her.

But the women who have been talking to me about this character, there's an urgency with which they tell me they feel like they are a bit more normal because Fleabag has become popular. They relate to it and then she's become popular; that equation equals, 'I'm not crazy' to a lot people, I think."

Fleabagista ei koskaan pitänyt tulla ilmiötä, joka puhuttelee suurta yleisöä niin että tuntuu. Phoebe Waller-Bridgen intentiona ei ollut luoda käsikirjoitusta, jolla rynnitään Lontoon Soho-teatterin lavoille tai tienataan soppareita suoratoistojätin kanssa. Aivan alkajaisiksi hän vain halusi kirjoittaa jotain, joka naurattaisi häntä ja hänen tärkeää ystäväänsä.

Mutta kuten niin usein tuppaa käymään, juuri henkilökohtaisesta tulee universaalia, ei koskaan toisinpäin.

17percent-blogin haastattelussa Waller-Bridge sanoo:

"Just write and write and write until you make yourself react. Don’t try to impress an audience that doesn’t even exist yet. Then show it to someone you trust and respect. It suddenly makes it real. Remember that the scary bits are the best bits and don’t lose heart because you’ve written something shit."

Taksilla metroon ja sitä kautta punaiselle matolle

Muun muassa Vicelle ja The New York Timesille aiemmin työskennellyt media-alan sekatyöläinen ja koomikko Kareem Rahma alkoi vuonna 2022 tehdä TikTokiin jotain, mitä alustalla ei ollut aiemmin nähty: kunnianhimoista tv-sarjaa.

Totta puhuen TikTokiin oli kyllä tuotettu sarjoja jo aiemminkin. Mutta Rahman projekti oli ensimmäinen laatuaan. Sarjan jaksoissa hän hyppää satunnaisen taksin kyytiin New Yorkissa ja pyytää kuskia ajamaan tämän suosikkipaikkaan. Taksamittari saa luvan käydä koko ajan, oli edessä miten pitkä matka ja pysähdys tahansa. Tästä sarja sai nimensä: Keep the Meter Running.

Rahma, joka on syntynyt Egyptissä mutta varttunut Yhdysvalloissa, onnistuu jaksoillaan havainnollistamaan miten valtavan monikulttuurinen ja juuri siksi omalaatuinen paikka New York on. Taksin penkillä ja TikTok-ruudulla 20 miljoonan asukkaan kulttuuripääkaupunki tuntuu kuitenkin hyvin paikalliselta, humaanilta ja Rahmalle henkilökohtaiselta.

Arvioissa Kareem Rahmaa alettiin verrata jopa Anthony Bourdainiin. Hän ei halunnut tehdä aivan mitä tahansa vertikaalimuotoista sarjaa, vaan halusi panostaa tarinankerrontaan ja myös tuotantoarvoon esimerkiksi kunnon kameroilla. Budjettia paloi toki myös taksilla suhaamiseen itsessään, sillä jaksoissa Rahma maksaa kuskeille avokätisesti, joskus useita satoja dollareita.

Keep the Meter Running oli yllättävä menestys, ja sarjan suosio teki Rahmasta tunnetun. Sen jälkeen tapahtui jotain, mitä periaatteessa ei pitäisi tapahtua sen jälkeen kun kohdalle on sattunut yllättävä menestys: vielä suurempi ja yllättävämpi menestys.

Vuonna 2023 Kareem Rahma loi SubwayTakes-sarjan, jossa hän liikkuu taksin sijaan metrossa ja haastattelee julkkiksia spontaanin ja suodattamattoman talk show'n hengessä. Rahman mikrofonikin on jaksoissa kiinnitetty New Yorkin paikallisliikenteen metrokorttiin.

Vielä näin vuonna 2026 lienee turhan aikaista määritellä miten eri tavoin TikTok tai muut lyhytvideoalustat ovat muovanneet kulttuuria luomalla jotain uutta ja formaatille ominaista, mutta uskoakseni tulevaisuudessa listalta löytyy vähintään SubwayTakes. Sarjana se on eräänlainen yhdistelmä minipodcastia ja Rahman terävää koomista tilannetajua. Jaksoissa keskustelut käynnistyvät julkkisvieraiden kiistanalaisista tai miedoista väittämistä, joita Rahma lähtee joko puolustamaan tai kyseenalaistamaan.

SubwayTakes todella on filtteröimätön, ja se vaikuttaa olevan vain yksi syy siihen, miksi se resonoi katsojissa. Vähän aikaa sitten The Strokesin laulaja Julian Casablancas totesi yhdessä jaksossa, että "amerikkalaiset sionistit nauttivat valkoisten ihmisten etuoikeuksista mutta puhuvat kuin mustat orjuuden aikana". Aika moni amerikkalainen olisi jättänyt tämän mieluummin leikkauspöydälle. Tyypit hei, voitaisiinko sittenkin puhua mieluummin ananaksesta pizzan päällä?

Viimeistään SubwayTakes teki Kareem Rahmasta kuuluisan myös somen ulkopuolella. Tammikuussa hän päätyi haastattelemaan Hollywoodin kermaa Golden Globe -gaalan punaiselle matolle.

Substack-kirjoituksessaan Rahma kertoo kuitenkin olleensa varma siitä, että Keep the Meter Running ja SubwayTakes tulisivat molemmat epäonnistumaan. Hän jopa toteaa, että ajatteli niiden olevan aika lailla turhaa ajanhukkaa.

Rahma kirjoittaa:

"I genuinely thought that both shows were a waste of time, and the only reason I wanted to make them was that I thought they were good ideas and I needed to get them out of my body. I put zero thought into what makes for a good short-form show for the algorithm and only focused on what it means to make great entertainment. Something to entertain myself, something to entertain the tiny few people who would give a shit."

Kareem Rahman kirjoituksen sanoma on, että nyt on aika luoda jotain uutta, ja että pliis, älkää yrittäkö tehdä uutta spontaanin tuntuista vertikaalivideolle kuvattua sarjaa.

Ja juuri sitä kovin monet yrittävät tällä hetkellä tehdä.

Koska jokaisella on taskussaan älypuhelin, ilmiö on saturoitunut äärimmilleen. Rahma kirjoittaa osuvasti siitä, kuinka TikTok ja Instagram tulvivat lyhytvideosarjoja, joissa ihmiset haastattelevat satunnaisia ohikulkijoita kaduilla rosoisesti ja "lo-fi-henkisesti". He yrittävät toistaa tismalleen samaa minkä Rahma on jo onnistuneesti kertaalleen tehnyt, mutta päätyvät vain hakkaamaan hevosen kuoliaaksi ennätysajassa. He yrittävät tuottaa valmista tavaraa valmiille yleisölle sen sijaan, että he keskittyisivät luomaan jotain täysin uutta ja omasta mielestään kiinnostavaa.

Kuten Rahma huomauttaa, monesti näiden yritysten taustalla on parin pennin uusmediapajoja, joiden perimmäisenä pyrkimyksenä on lähinnä viraaliksi paukahtaminen

Rahma kirjoittaa:

"It would be more permissible if it were just a person and their friend doing it to have a good time and just make something for fun, but much of this feed-slop is funded by new 'media companies' trying to go viral. The intention is off, which is why the vibes are off."

Tähän voisi nostaa vielä yhden sitaatin Phoebe Waller-Bridgeltä, joka puhuu yleisösuhteestaan osuvasti.

Harper's Bazaarin haastattelussa hän sanoo:

"It's the kind of creative place that I've always wanted to work for, like, 'Assume your audience is cleverer than you,' rather than the other way around."

Jos tavoitteena on luoda jotain, joka miellyttäisi mahdollisimman paljon yleisöä, juuri silloin tulee vain lopulta tehneeksi jotain, mikä tuntuu falskilta ja laskelmoidulta. Jos intentio on irrallaan, yleisö kyllä aistii sen. Yleisö ei ole tyhmä.

Ja juuri yleisön yliajatteleminen on pahin tapa pitää yleisöä tyhmänä.

Ilman intentiota ei ole juuri mitään

Vierailin taannoin Tietotulva-podcastissa keskustelemassa luovuudesta ja siitä, miksi tietyt teokset tai sisällöt tuntuvat sielukkailta, kun taas toiset vaikuttavat kovin tyhjiltä.

Puhuimme toki paljon muustakin. Mutta väitän, että luovassa työssä kaikki on lähtöisin intentiosta.

Ajaudumme luovan työn pariin ja kerromme toisillemme tarinoita hyvin moninaisista syistä. Mutta loppupeleissä me kaikki tavoittelemme tekemisellämme edes jonkinlaisen yhteyden muodostamista muihin. Se on se intentio, ja se voi näyttää hyvin erilaiselta eri ihmisten kohdalla ja eri tilanteissa, mutta jossain muodossa se on olemassa aina taustalla.

Olen toistanut tätä Kazuo Ishiguron sitaattia aiemminkin, ja nyt toistan sitä taas:

"But in the end, stories are about one person saying to another: This is the way it feels to me. Can you understand what I'm saying? Does it feel the same to you?"

Ilman intentiota jäljelle jää vain onttoja kuoria, tyhjiä kaloreita, joiden jälkeen yleisö tuntee olonsa korkeintaan höynäytetyksi.

Jos pidit tästä, saatat tykätä myös aiemmasta kirjoituksestani saman aiheen ääreltä:

Vollottava velho, Rubinin resepti ja kahden pennin Gen-Z-Mozart

Paras tapa huomioida yleisön tarpeet on olla ajattelematta yleisön tarpeita lainkaan.

Esa TöykkäläEsa Töykkälä