Sodasta, rakkaudesta ja epäonnistumisen inspiraatiosta

Ennen kuin alan perata tämän tekstin aihetta tarkemmin, piipahdetaan hetkeksi yli kolmen kuukauden taakse joulukuulle.

Kypsyttelin tuolloin ajatusta uutiskirjeeni aloittamisesta. Nuo joulun välipäivät – jolloin aamupalat koostuvat pääosin wienernougat-konvehdeista ja vuorokaudet sekoittuvat toisiinsa – antavat mielelle sopivasti aikaa levätä.

Paitsi että omani ei suostunut lepäämään. Uutiskirjeen ideat törmäilivät päässäni toisiinsa niin häiritsevästi, että minun oli paikoin hankala ajatella mitään muuta. Olen pitänyt tällaista merkkinä siitä, että ajatukset täytyy kirjoittaa auki, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitus julkaista.

Kirjoittaminen on minulle oman ajatteluni happotestaamista. Jos en osaa sanoittaa jotain tekstiksi tai muodostaa siitä selkeää puhetta, se tarkoittaa, etten ole ymmärtänyt itseäni riittävän hyvin. Siksi kirjoittamalla voin päästä jonkinlaiseen sovintoon ajatusteni kanssa.

Vielä joulukuussa mielessäni välkähteli melko yksityiskohtaisia ideoita siitä, millaisia teksteistäni todennäköisesti tulee.

Sittemmin olen heittänyt nämä ideat menemään.

Suunnittelin kirjoittavani äärimmäisen konkreettista vinkkisisältöä siitä, miten omaa luovuuttaan kannattaa edistää tai miten tarinankerrontaa voi opetella. Tällaisesta olisi hyötyä esimerkiksi sellaiselle lukijalle, joka kaipaa nostetta omaan luovaan projektiinsa tai haluaa tehdä vaikkapa seuraavasta presentaatiostaan sellaisen, että se vetää kuulijoita puoleensa.

Saatoin myös ajatella kirjoittavani jotain BuzzFeed-henkistä kontsaa, kuten "7 tärkeintä vinkkiä iskevämpään tarinankerrontaan" tai "Näillä 3 nyrkkisäännöllä tuotat luovempia ideoita".

(BuzzFeed muuten kertoi tällä viikolla lanseeraavansa uuden sovelluksen, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa AI-sloppia. Jätän tämän vain tähän, niin kuin internetiksi sanotaan.)

Usein tällaisen taktisen sisällön lupaus on, että kunhan vain huomioit nämä asiat tietyssä järjestyksessä, onnistut. Ja sitä paitsi tärkeintähän on tuottaa konkreettista hyötyä lukijoille, eikö vain?

Jälkikäteen ajateltuna on mielestäni hyvä asia, etten lähtenyt tällaiselle linjalle. Sille on ainakin kolme hyvää syytä:

1. Tällainen ajattelutapa on hyvin pragmaattinen ja tietyllä tapaa suorastaan amerikkalainen tapa lähestyä kirjoittamista. Olen kiinnostunut asioista, joiden merkitystä tai vaikutusta ei voi useinkaan mitata tai pusertaa selkeälle to do -listalle. Siksi tällaisiin asioihin perehtyminen tuppaa myös viemään aikaa, mikä puolestaan usein tarkoittaa pidempiä, ei lyhyempiä kirjoituksia.
   
2. Murehdin aivan liikaa, etten keksinyt riittävästi aiheita siitä, mikä lukijoitani voisi kiinnostaa, vaikka minun olisi ensisijaisesti kannattanut kuunnella itseäni. Tämä oli myös edellisen uutiskirjeeni aihe, ja se on sitä osittain tälläkin kertaa.
   
3. Vaikka tekisit jotain teknisesti oikein, se ei silti tarkoita, että saisit jonkun tuntemaan edes jotain.

Avaan kolmatta pointtia vielä hieman.

Kuvitellaan, että sinun täytyy jonkin ajan kuluttua pitää tärkeä puhe. Haluat, että siitä tulee hyvä ja että se jää kuulijoiden mieleen. Siksi päätät panostaa harjoitteluun ja mietit, olisiko tämä nyt hyvä hetki perehtyä tarinankerronnan lainalaisuuksiin.

Kaivat esiin erilaisia esimerkkejä ja vinkkejä. Perehdyt ehkä monomyyttiin tai saatat törmätä jossain Kurt Vonnegutin Man In Hole -kaavaan. Napsit näistä teorioista elementtejä, jotka sopivat juuri sinun puheeseesi.

Lopulta valmistelet puheen niin, että siinä on juuri oikeat asiat juuri oikeassa järjestyksessä.

Kun lopulta päädyt pitämään puheen, huomaat, että se vain ei jostain syystä iskostu yleisön tajuntaan yhtään niin hyvin kuin olisit halunnut. Puhe on kyllä ihan okei, se on teknisesti oikein toteutettu ja artikuloit selvästi. Mutta se ei jää mieleen eikä herätä minkäänlaisia tuntemuksia.

Petyt. Teit kaiken oikein, hyödynsit vinkkejä ja harjoittelit peilin edessä. Missä vika?

Olen kiinnostunut käsittelemään uutiskirjeessäni kysymyksiä siitä, miksi jotkin jutut resonoivat meissä syvästi, kun taas jotkin toiset asiat jättävät meidät täysin kylmäksi vailla minkäänlaisia tunteita.

Tällaiset pohdinnat eivät mahdu kolmion muotoiseen viitekehykseen tai helposti selattavaan numeroituun listaan, jonka lukeminen saisi kestää maksimissaan minuutin – vaikka sellaista lukijat kuinka vaatisivatkin.

Sitä paitsi sellaista kontsaa saa kyllä tekoälyltäkin, kunhan vain pyytää. Ei siihen kenenkään uutiskirjettä tarvita.

Valmiiksi pureskeltu ja mahdollisimman lyhyeksi puristettu sisältö ei muuta kenenkään ajattelua. Ja juuri ajattelua sinun tulee muuttaa, jos olet kiinnostunut luovasta prosessista tai tarinankerronnasta.

Totta kai konkreettiset vinkit viitekehyksistä voivat auttaa tekemään asioita teknisesti oikein. Mutta rohkenen olettaa, että tuskin vietät aikaasi elokuvien tai kirjojen parissa siksi, että niissä on optimaalinen äänenvoimakkuus tai saavutettava fontti.

Siispä kirjoitan uutiskirjettäni sille kuvitteelliselle puheen pitäjälle, joka on etsinyt käsiinsä oikeat kaavat, tehnyt kaiken oikein, mutta silti epäonnistunut, palannut suunnittelupöytänsä ääreen ja yrittää tajuta, mikä häneltä puuttuu.

Häneltä puuttuu ymmärrys emotionaalisesta totuudesta.

Älä unohda kysymyksiä, jotka saivat sinut aloittamaan

"Never play to the gallery", sanoo David Bowie kuuluisassa haastattelussaan vuodelta 1997.

Bowie jakaa haastattelussa näkemyksiään nuorille taiteilijoille, jotka vasta hakevat paikkaansa. Sinun ei kuitenkaan tarvitse identifioitua taiteilijaksi, jotta pystyt samastumaan hänen sanoihinsa.

Bowie sanoo:

“Always remember that the reason that you initially started working is that there was something inside yourself that you felt that, if you could manifest in some way, you would understand more about yourself and how you coexist with the rest of society. I think it’s terribly dangerous for an artist to fulfill other people’s expectations — they generally produce their worst work when they do that.”

Samalla Bowie antaa ymmärtää, että ei taiteilijoilla ole mitään salaista takaporttia ympäröivän maailman salaisuuksiin. He vain pysähtyvät katsomaan asioita tarkemmin, kun muut kävelevät niiden ohi. (Kirjoitin tästä taiteilijoiden perspektiivistä aiemmin.)

Bowie jatkaa:

"We tend to think our opinions are a lot more important than other people's. Often we feel as though we have the key to something. I don't think that we do at all. I just think we dwell on it more."

Muista olla uskollinen sille, minkä tiedät ja tunnet omaksesi

1950- ja 1970-lukujen välillä Yhdysvallat värväsi nuoria miehiä sotimaan Vietnamiin.

Jotkut heistä välttivät rekrytoinnin täpärästi. Tähän joukkoon kuului myös George R. R. Martin.

Eräässä paneelikeskustelussa Martin kertoo, miten pitkään häntä turhautti neuvo "write what you know". Eihän hän tiennyt mistään mitään!

Yksi Martinin ystävistä joutui Vietnamin sotaan nuorena kloppina, hädin tuskin parikymmentä vuotta täyttäneenä, kuten niin monet muutkin aikalaissotilaat. Tästä ystävästä – jota Martin ei paneelissa mainitse nimeltä – tuli myöhemmässä elämässään kirjailija.

Martin sanoo:

"He had some very traumatic experiences, - - learned a lot about war and the nature of humanity. He has subsequently written a number of books. Some of them are realistic books, novels about the Vietnam war, novels about coming home after the Vietnam war. Some of them are science fiction books about other wars a thousand years from now, fought among the stars.

But you can read those science fiction books, and you can see that the power in them derives from the fact that he served in the Vietnam war. There's that core of emotional truth there. He's writing what he knows. He's writing from the heart."

Kyseinen mies taisteli Vietnamin viidakoissa sodassa, jonka tavoitetta nuoret sotilaat eivät ymmärtäneet. Hän näki totuuden ihmisyydestä tavalla, jota kenenkään ei koskaan pitäisi joutua näkemään, ja manifestoi kokemuksensa kirjojen kirjoittamiseen. Ja kuten Martin huomauttaa, tekstien voiman tuntee, koska ne on kirjoittanut joku, joka on uskollinen itselleen.

Samaan aikaan Martin itse oli tuhansien kilometrien päässä rintamalta. Myös hän joutui käymään läpi raskauttavia kokemuksia, jotka tulisivat määrittelemään hänen elämänkatsomustaan siinä missä sodan kauhutkin: hän koki sydänsuruja.

Martin toteaa, että asia voi kuulostaa vähäpätöiseltä sodankäyntiin verrattuna. Mutta se ei todellakaan tuntunut hänestä siltä.

Yleisö naurahtaa. Toteamus ei kuitenkaan ole vitsi. Emotionaalinen totuus on kokijalleen aivan yhtä todellinen asia niin sodassa kuin rakkaudessakin.

Myös Martin päätyi kirjoittamaan sodasta – sellaisesta, jossa joukkotuhoaseiden tilalla on lohikäärmeitä ja osapuolina Lannisterin, Starkin ja Targaryenin hallitsijasukuja.

Ei Martin kirjoittajana tiedä, miltä tuntuu seistä satoja metriä korkean jäämuurin päällä ja katsoa, kuinka valkeat kulkijat laahustavat kohti. Hän tietää jotain, joka on emotionaalisesti paljon rehellisempää ja vaikuttavampaa: hän ymmärtää, miltä päättyneen rakkauden jälkeinen eksistentiaalinen yksinäisyys tuntuu.

Martin sanoo:

"Whether it's a far distant planet or a fantasy world, the core of it is still what you know in terms of emotional truth. That's what's going to make the characters come alive that's what's going to make it real."

Älä epäröi laittaa itseäsi likoon

Pidän itseäni liian laiskana. En mielestäni harjoittele itselleni tärkeitä taitoja riittävästi. En ole päässyt tämän uutiskirjeeni kanssa erityisen pitkälle, ja olen jo nyt harkinnut sen lopettamista.

Ajattelen usein, että minulta puuttuu jotain olennaista, joka monilla minua fiksummilla ja paremmilla ihmisillä varmasti on. Mietin, että olen varmasti ainoa joka on näin huono, tai ainakin muut osaavat edes puhua itselleen ystävällisemmin.

Ja sitten vastaan tulee jotain sellaista kuten Jodie Fosterin Masterclass-kurssi elokuvan tekemisestä.

Heti kurssin alussa Foster kertoo:

"The theme of failure is a big one for me. I grapple with it. I'm obsessed with it. It doesn't matter what I accomplish, I always feel like I'm a disappointment in my eyes."

Mitä ihmettä oikein selität, monet kysyvät Fosterilta. Hän huomauttaa, että tietenkään hänen epäonnistumisensa ei ole mikään objektiivinen fakta, vaan syvältä kumpuava uskomus, joka kuitenkin on hänelle todellinen.

Foster on näytellyt 3-vuotiaasta saakka. Hän sai Taxi Driverista parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden ollessaan vasta 13-vuotias. Hän sanoo, että ei usko ansainneensa saamaansa huomiota ihmisenä, koska hän on elänyt lähes koko ikänsä julkisuuden valokeilassa muutenkin.

Siksi epäonnistumisen tunne ja sitä seuraava henkinen kriisi on keskeinen teema, josta Foster ammentaa aineksia käsikirjoittamiinsa ja ohjaamiinsa elokuvaprojekteihin. Se on hänen emotionaalinen totuutensa ja henkilökohtaisen visionsa peruskallio, josta hän voi aina ottaa tukea, kun luova työ edellyttää häneltä vaikeita päätöksiä.

Foster sanoo:

"I always believe that a personal emotional language and a personal connection is the best thing to bring into that room. Yes, you can talk about the shots that you're going to use, you can talk about the casting choices, you can talk about the intellectual reasons for why you like the project.

But the thing that has the most resonance is that you have a central, personal connection to the material."