The Odyssey: Christopher Nolan on edelleen kiinnostuneempi tempuista kuin tarinankerronnasta

Kirjoitus sisältää pikkuisen juonipaljastuksen The Odyssey -elokuvan lopusta. Mutta toisaalta: nyt puhutaan tuhansia vuosia vanhasta tarinasta.

Kävin katsomassa The Odyssey -elokuvan vasta noin kuukausi sen ensi-illan jälkeen.

Koska pääsin todistamaan vuoden suurinta elokuvatapausta näin "myöhässä" ja koska olen riittävissä määrin kroonisesti online, monet elokuvan piirteistä olivat jo etukäteen ehtineet meemiytyä tajuntaani.

Esimerkkeinä tästä käyköön varsinkin Robert Pattinsonin kerjäläisiin viittaava repliikki, Ludwig Göranssonin trendaavaksi audioksi muuttunut seireenisävelmä ja ylipäätään se, miten valtavan kovaääninen The Odyssey parhaimmillaan/pahimmillaan voi olla.

Kaikkea tätä osasin siis odottaa, koska nykyään suurimpienkin taideteosten kohtalona on pirstaloitua typerryttäviksi kontsapalasiksi pitkin ja poikin feediä (yhtenäiskulttuuriko muka kuollut!). Ei sillä, että tämä olisi kokemustani pilannut.

Se, mitä en kuitenkaan osannut odottaa, oli elokuvan keskeinen hokema, joka kaikuu päässäni yhä.

Zeuksen laki.

Zeuksen laki.

Zeuksen laki.

Kunhan The Odyssey julkaistaan Blu-rayna ja streaming-palveluissa, toivon, että joku cinefiili tekee vähintään jonkinlaisen sanapilvianalyysin ja tarkistaa, kuinka monta kertaa Zeuksen laki mainitaan elokuvan käsikirjoituksessa.

Juuri Zeuksen laki tuntuu olevan avain The Odysseyn tai vähintään Christopher Nolanin motivaation ymmärtämiseen.

Zeuksen laki on eräänlainen kreikkalaisen mytologian oma kultainen sääntö, pyhä vieraanvaraisuuden laki, joka velvoittaa tarjoamaan ruokaa ja suojapaikkaa niille, jotka sitä tarvitsevat.

Zeuksen lain mukaan on isännän vastuulla kohdella tuntematonta vierasta tilanteen vaatimalla anteliaisuudella. Vastaavasti vieras ei saa käyttää isännän vieraanvaraisuutta viekkaasti hyväkseen. Kunnioitus toimii molempiin suuntiin.

Se, joka lakia rikkoo, saa niskaansa jumalan raivon. Ja itse asiassa osittain juuri tämän pitäisikin motivoida ihmisiä noudattamaan lakia, sillä eihän sitä koskaan tiedä, onko ovelle saapunut kerjäläinen sittenkin jumala valeasussa.

Homeroksen alkuperäisessä Odysseia-runoelmassa Zeuksen laki muistuttaa itsestään periaatteessa kaikkialla. Zeukseen viitataan vieraiden ja kerjäläisten suojelijajumalana, Penelopen kosijat rikkovat Zeuksen lakia murtautumalla Odysseuksen palatsiin sekä tyhjentämällä tämän viini- ja ruokavarastot, ja tarinassa Odysseus myös itse naamioituu kerjäläisen kaapuun eli testaa, miten valmiita muut ovat kunnioittamaan Zeuksen lakia.

Jopa Poseidonin poika eli kyklooppi Polyfemos on eräänlainen äärimmäinen versio Zeuksen lain rikkomisesta. Kyklooppi kun ei niin kestitsemisestä välitä, vaan mieluummin rikkoo kultaista sääntöä hirviömäisimmällä mahdollisella tavalla eli syömällä luolaansa eksyvät vieraat.

Kaikesta tästä huolimatta Zeuksen laki on käsite, jota yksikään hahmo ei varsinaisesti sano ääneen Homeroksen alkuperäisessä tekstissä.

Sen sijaan The Odyssey -elokuvassa Zeuksen lakiin viitataan hyvinkin ahkerasti. Hahmot hokevat sanaparia useammin kuin aurinkolasimiehet kommentoivat somessa, ettei mitään saa enää sanoa.

Konseptina Zeuksen laki ei siis tietenkään ole Nolanin omaa keksintöä, mutta omassa Odysseia-tulkinnassaan hän nostaa Zeuksen lain kaiken keskiöön niin, että se näkyy jatkuvasti dialogissakin asti. Nolan myös liittää sen Troijan sotaan tavalla, jota Homeroksen alkuperäisessä teoksessa ei nähdä.

Internetissä kiertävän leffavitsin mukaan Matt Damon on jo vuosien ajan vain yrittänyt päästä kotiin.

Mutta tarkalleen ottaen sehän on Christopher Nolan, joka on jo vuosien ajan tehnyt yhtä ja samaa leffaa, taivaltanut omaa odysseiaansa ja yrittänyt päästä perille cinemaattiseen himaansa. (Eikä tämä itsessään ole moite. Teemoilla on tapana toistua, kuten hankalat isäsuhteet Steven Spielbergin elokuvissa tai katolisuuden kelailu Martin Scorsesen leffoissa.)

The Big Picture -podcastin kriitikko Amanda Dobbins kertoo tunteneensa olonsa hieman pöllämystyneeksi tajuttuaan leffateatterin penkissä, että totta tosiaan, The Odyssey on elokuva, jonka Christopher Nolan on ohjannut kerta toisensa jälkeen jo lähes 30 vuotta kestäneellä urallaan.

The Odysseyn ensimmäiset kuvatkin ovat kuin suoraan vuoden 2010 Inceptionista: rannalle huuhtoutunut mies, joka ei ole aivan varma missä hän on ja kuinka pitkään hän on ollut siellä, mutta perille (perheen luo?) olisi silti päästävä. Samanlaisia yhtäläisyysmerkkejä jo pelkän kuvan tasolla voisi bongata myös Interstellarista ja Nolanin Batman-trilogiasta.

Ja kuten sekä kriitikot että katsojatkin ovat jo huomauttaneet, oikeastihan The Odyssey on vain omanlaisensa toisinto Nolanin edellisestä elokuvasta eli Oppenheimerista. Tällä kertaa atomipommin tilalla vain on Troijan hevonen, joka johtaa sodan voittoon mutta samalla suunnattoman suureen kärsimykseen. Sen seurauksena koko maailman moraalinen kompassi vääntyy peruuttamattomasti uuteen suuntaan.

Itse hevostempun keksijänä Odysseus joutuu katumuksen valtaan ymmärtäessään, että väkivaltaista henkeä ei saa enää takaisin pulloon. I am become Horse, the breacher of walls.

Tästä päästään taas Zeuksen lakiin. Troijan hevonen itsessään siis symboloi hirvittävää ja jopa lopullista tapaa rikkoa Zeuksen lakia – mutta vain elokuvaversiossa, sillä Homeros ei kirjoittanut teosta näin.

Alkuperäisessä tekstissä Odysseus esimerkiksi itkee kuullessaan laulun Troijan sodasta, mutta ei oman syyllisyytensä vaan enemmänkin menettämiensä tovereiden ja koti-ikävänsä takia. Homeroksen versiossa Troijan hevonen on Odysseukselle ja hänen sotajoukoilleen enemmänkin strateginen neronleimaus kuin mikään Oppenheimer moment, ja siksi myös syy ylpeyteen. Eikä Zeuksen laki edelleenkään tule mainituksi.

Elokuvassaan Nolan siis muovaa nimenomaan Troijan hevosesta Odysseuksen oman moraalisen kriisin lähteen. Oikeastaan tämä paljastuu varsinaisesti vasta elokuvan viime hetkillä melkoisen alleviivaavassa monologissa, jossa vakavoitunut Odysseus puhuu yhden aikakauden päättymisestä ja sivilisaation raunioista.

The Odyssey on Nolanin tapa maalata kuva sellaisesta kovin tutun oloisesta maailmasta, jossa vallanpitäjät vähät välittävät moraalista, keskinäisen kunnioituksen laeista, toimintansa seurauksista, checks and balances -järjestelmistä tai edes perustason käytöstavoista – sikäli kun tällaisia on enää edes olemassakaan.

Nolanin näkemyksessä Troijan hevonen hajottaa Zeuksen lain säpäleiksi ja samalla poistaa lopullisesti estot joltain, jota voisi kutsua groteskiksi vallaksi.

Professori eli "mediaproffa" Janne Seppänen kirjoittaa groteskista vallasta omassa uutiskirjeessään:

Groteski valta ei tarkoita vain irvokasta tai rumaa vallankäyttöä. Se on valtaa, joka tunnistaa moraalisen paheksunnan muttei väistä sitä. Päinvastoin: se käyttää paheksuntaa hyväkseen ja tekee häpeämättömyydestään poliittisen viestin. Kyllä me tiedämme, että tämä näyttää tosi pahalta – juuri siksi toimimmekin näin.

Groteskin vallan tunnuspiirre on, että voimakasta vallankäyttöä ei tarvitse erityisemmin perustella, koska vallankäyttö on pointti itsessään. Sanomme tekevämme näin, ja niin myös teemme, ihan vain koska voimme.

Groteskin vallan piirissä kukaan ei edes yritä kaunistella tarkoitusperiään salonkikelpoisiksi, kuten eivät myöskään Odysseuksen palatsissa perseilevät ja juopottelevat Penelopen kilpakosijat. Samoissa bakkanaaleissa tuntisi olonsa kotoisaksi myös moni tuttu manosfääri-influensseri ja selkärangaton ministeri.

Ja selkärangasta puheenollen: tällaisessa maailmassa sellaista voi odottaa löytävänsä korkeintaan sotapäällikön kypärää koristelemasta.

Myös kirjailija Pontus Purokuru kirjoittaa omassa uutiskirjeessään groteskista vallasta:

Groteski valta ei tarvitse arvokkuutta, järkeä tai uskottavaa moraalista auktoriteettia. Jopa päinvastoin: groteskin voima perustuu osittain siihen, että se on ilmeisen epäpätevää, ala-arvoista ja ristiriitaista. Se valehtelee avoimesti. Se sekoittaa faktoja ja moralismia, vitsejä ja uhkauksia, typeryyttä ja väkivaltaa. Sen kantaja voi olla vastenmielinen, huono ja älyllisesti heikko, eikä tämä ole mikään ongelma.

Jotakuinkin samanlaisiin keloihin päätyy myös journalisti Ezra Klein käsitellessään The Odyssey -elokuvaa.

"MY GOD what a trick Christopher Nolan pulled off here", Klein sanoo pari viikkoa sitten julkaistun YouTube-videonsa alussa.

Ja myöhemmin samalla videolla: "And this, I think, is Nolan's finest trick: to make one of our oldest moral rules to sound new again."

Kleinin sanavalinnat ovat erittäin osuvia, mutta eivät välttämättä siitä syystä kuin hän itse toivoisi. Nolan on nimittäin aina ollut kiinnostunut enemmän tempuista kuin tarinankerronnasta, ja niin ovelia kuin ne voivatkin olla, temput itsessään eivät vielä riitä koherenttiin elokuvaan tai varsinkaan tarinaan. Nolanille juoni tulee aina ensin ja inhimillinen syvyys vasta jälkikäteen, jos silloinkaan.

Homeros oli ehkä runoilija, mutta Nolanista sellaista ei saa millään. Nolan on tekninen maakari, joka innostuu eniten, kun hän pääsee purkamaan monimutkaisen juonikoneiston palasiksi. Ja palanen kerrallaan hän myös ruuvailee kokonaisuuden takaisin eheäksi, mutta yllättävillä ja epälineaarisilla keinoilla. (Ja lopulta tästä koneistosta paljastuu tietenkin kello, koska Nolan käsittelee aina ajan rakennetta.)

En todellakaan väitä, että Nolan olisi vain yhden tempun poni tai että juonitrikit eivät voisi olla viihdyttäviä. Mielestäni Nolan osaa kyllä laskeutua rakentamallaan koneistolla kiitoradalle usein hyvinkin tyydyttävästi ja näyttävästi. Näin voisi sanoa niin Inceptionin kuin Interstellarinkin viimeisistä näytöksistä.

Myös The Odysseyn loppu on... sinänsä tyydyttävä. Nolan rakentaa monimutkaista juonikudelmaa Zeuksen laista ja Troijan hevosesta ja päätyy lopulta Suureen Pointtiinsa tavalla, jota voisi sanoa ainakin teknisesti onnistuneeksi.

Lopputekstien jälkeen vain voi herätä melko tyly kysymys: jos pointti eli määränpää on tosiaan tällainen, mihin oikeastaan tarvitaan kaikkea sitä, mitä matkalla tapahtuu?

Juurikin matkalla The Odyssey -elokuvaa tuntuu vaivaavan kovin bulletpointtimainen rakenne. Tietyt tapahtumat kuuluvat Odysseian kaanoniin, joten siksi ne vain on käytävä läpi. Kyklooppi, check, manala, check, merihirviö Skylla, check.

Elokuvakriitikko ja -toimittaja Kalle Kinnunen kirjoittaa nähdäkseni samankaltaisista tuntemuksista omassa uutiskirjeessään:

En odota Nolanilta svengiä tai psykologista realismia, vaan osaavan arkkitehdin jämptiä suorittamista, joka parhaimmillaan tenhoaa isolta valkokankaalta, mutta elokuvan puolitoistatuntinen keskiosa on kovin jäykkää kuljetusta HARHARETKEN LEGENDAARISESTA TILANTEESTA toiseen. Ihan alku on sitäkin tönkömpi: hahmot selittävät toisilleen eli katsojalle toistensa tekemisiä ja elokuvan maailman sääntöjä kuin toista Homeroksen aikaista klassikkojulkaisua, puhelinluetteloa.

Suoraviivaisuus tekee tarinasta ketterämmän – kohtauksesta voidaan hypätä ihan toisaalle vain siksi, että asiat jo sanottiin ääneen ja näin nyt vain on! 

Silti kolmituntisessa elokuvassa ei riitä aikaa oikein millekään inhimilliselle kokemukselle.

Nolanin tyylin tuntien kaikki tämä on toki varsin näyttävää, mutta samalla Niin Helvetin Vakavaa. Elokuvasta puuttuu kokonaan eroottisuus. Enkä edes tarkoita tällä mitään seksiin viittaavaa, vaan energistä elinvoimaisuutta, sellaista uteliaisuutta, joka pyrkii kurottelemaan elämää kohti.

Olen toki lukenut mytologiani vähän heikonlaisesti, mutta eivätkö juuri tällaiset voimat (siis koti-ikävän lisäksi) puskeneet Odysseusta harharetkilleen? Why so serious?

Mutta tällainen Nolanin tulkinta tietenkin on: vakavaa ja varsin passiivista ajelehtimista kohti vääjäämätöntä.

Oikeastaan seireenien ohi seilaaminen on pitkälti elokuvan ainoa kohtaus, jossa Odysseus paljastaa itsestään aavistuksen sellaista Jackass-henkistä veijarimaisuutta, jota hahmoon ymmärtääkseni "kuuluu".

Odysseus käskee miehistöään sitomaan hänet mastoon seireenien ohittamisen ajaksi, koska, no, olisihan se nyt siisti läppä, josta riittäisi kerrottavaa jälkikäteen. Jopa Matt Damon väläyttää kasvoillaan nopeasti juuri sellaisen virneen, josta Matt Damon tunnetaan.

Kun elokuva on muuten niin kovin kurttuotsainen, juuri tämän ohikiitävän keveän hetken takia seireenikohtaus jäi mieleeni jotenkin kummallisena ja ristiriitaisena. Nolanin versio Odysseuksesta ei halua kiinnittää itseään laivan mastoon siksi, että se olisi elokuvan sisäisessä todellisuudessa hahmolle johdonmukaista tai koska jokin ajaisi hänet tekemään niin – vaan siksi, että tällainen kohtaus nyt vain pitää olla Odysseia-elokuvassa.

Seireenit, check.

Minun olisi jo pitänyt katsojana oppia ymmärtämään tähän mennessä, että Nolanin teoksilta on turha odottaa minkäänlaista emotionaalista totuutta. Juuri tätä tarkoitan sillä, että elokuvantekijänä hän on kiinnostuneempi juonesta kuin tarinasta, ja niin on toki aina ollutkin. Tekijänä Nolan tahtoo tehdä tutkimusmatkoja mieluummin laajalle kuin syvälle.

Silti lankean aina samaan ansaan. Muistaakseni viimeistään Dunkirkista eteenpäin olen huomannut, että omat tuntemukseni Nolanin elokuvien kohdalla noudattavat aina samaa kaavaa:

1. Uudesta Nolan-elokuvasta uutisoidaan. Kiinnostun, ehkä vähän innostunkin.
2. Vuosien odotuksen jälkeen näen elokuvan vihdoin. Eikä se huono ole, mutta haluaisin olla siitä yhtä innoissani kuin monet muutkin tuntuvat olevan.
3. Huomaan jälleen miettiväni, että olisipa kiinnostavaa nähdä Nolanilta elokuva, jota hän itse ei ole käsikirjoittanut. Ja sitten muistan taas, että päädyin tähän täsmälleen samaan pohdintoon viime kerrallakin.

Tähänastisen tahdin perusteella Nolanilta voinee odottaa seuraavaa elokuvaa taas noin kolmen vuoden päästä. Yritän siis muistaa palata tämän oman kirjoitukseni äärelle juuri ennen uutta ensi-iltaa.