Luodinkestävä kyttäkin ymmärtää, että musiikki ei soi myydylle sielulle

Joskus kirjaa lukiessa tulee vastaan sitaatti, joka iskee sellaisella voimalla, että teoksen kannet on pakko läimäyttää hetkeksi kiinni, jotta voi hetkeksi tuijotella tyhjyyteen.

Sellainen, joka saa huokaisemaan ääneen: huh.

Viimeksi kävi näin, kun luin Al Pacinon Sonny Boy -elämäkertaa (johon olen viitannut teksteissäni aiemminkin).

Mutta ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan, pitää ensin pohjustaa hieman.

Tai oikeastaan aika paljon.

Francesco Vincent Serpico, tuttavallisemmin Frank Serpico, aloitti poliisin työt New Yorkissa 1960-luvulla. Hän toimi ensin tavallisena kenttäpoliisina Bronxin ja Manhattanin kaupunginosissa. Sen jälkeen hän eteni urallaan peiteoperaatioihin, jotka erikoistuivat järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan. Peitetoiminnan tavoitteena oli kitkeä varsinkin suojelurahoihin ja kiristykseen liittyvää rikollista toimintaa.

Serpico oli rehellinen ja idealistinen poliisi, joka oli italialaisten maahanmuttajien lapsi. Hän uskoi amerikkalaiseen unelmaan, rehtiin ja reiluun työhön sekä kansalaisten palvelemiseen yhteiskunnan hyväksi.

Ja juuri näitä piirteitä maailma yritti hänestä nujertaa.

Frank Serpico joutui hyvin nopeasti huomaamaan, että siviiliasuiset New Yorkin poliisit keräsivät lahjuksia suoraan huumediilereiltä, mafian jäseniltä ja muilta rikollisilta, varsinkin laittomista uhkapeliluolista. Säännöllisiä maksuja vastaan rikolliset puolestaan saivat pyörittää omaa toimintaansa rauhassa, kun lahjotut poliisit käänsivät katseensa muualle. Poliisi, jonka tarkoitus oli valvoa muun muassa mafiaa, oli itse ottanut mafian keinot käyttöön.

Serpico itse kieltäytyi lahjusrahoista. Korruption käytänteisiin kuului, että poliisit saivat jopa ilmaisia lounaita paikallisissa ravintoloissa. Serpico ei koskaan suostunut edes tähän, vaan halusi maksaa ateriansa omin päin.

Korruptoituneita kollegoita Serpicon itsepäisyys hermostutti, eivätkä he katsoneet touhua hyvällä. Raha nyt vain kuului ottaa vastaan. Kuka tyyppi oikein luuli olevansa?

Viimeistään vuoden 1967 tienoilla Serpico alkoi kerätä todisteita korruptiosta ja viedä asiaa eteenpäin. Hyvin pian hän sai kuitenkin huomata ryhtyneensä mahdottomaan tehtävään. Mätä oli pesiytynyt poliisilaitoksen johtoportaaseen asti.

Serpicon korruptionvastainen taistelu oli raskas ja toivoton. Se on polveileva kertomus, johon liittyy lukematon määrä oikeusbyrokraattisia koukeroita. Asia kyllä eteni lopulta NYPD:n sisäiseen tutkintaan, mutta se ei johtanut mihinkään. Järjestelmä suojeli omiaan.

Serpicolla oli kuitenkin jäljellä vielä yksi kortti: media.

Yhdessä kollegansa David Durkin kanssa Serpico otti yhteyttä The New York Timesin toimittajaan David Burnhamiin ja ilmiantoi poliisilaitoksen korruptoituneet toimintatavat.

The New York Timesin alkuperäinen artikkeli, joka on yhä luettavissa lehden arkistosta, julkaistiin keväällä 1970. Uutinen paljasti poliisivoimiin pesiytyneen laajan ja järjestäytyneen suojelurahajärjestelmän, jossa rikolliset maksoivat poliiseille lahjuksia jopa miljoonien dollarien edestä vuosittain.

Artikkeli räjäytti New Yorkissa poliittisen pommin. Se herätti myös maanlaajuista huomiota Yhdysvalloissa. Julkinen paine pakotti New Yorkin pormestarin perustamaan riippumattoman tutkintakomission.

Serpico oli saanut tahtonsa läpi. Hänet otettiin vihdoin vakavasti.

Hän sai luodin päähänsä noin vuotta myöhemmin. Hän oli 34-vuotias.

Serpico joutui toki vaikeuksiin ja sai uhkailuja jo aiemmin urallaan, kun hän yritti raportoida korruptiosta poliisilaitoksen sisällä. Tutkintayksikön johdossa toimiva poliisikapteenikin antoi varoituksen: jos Serpico jatkaisi sinnikästä raportointiaan, hänet löydettäisiin pian East Riverin joesta kellumasta kasvot alaspäin.

Mutta viimeistään sen jälkeen kun Serpico oli ilmiantanut tiedot medialle, hänestä tuli poliisivoimissa vasikka, joka oli suorittanut omertán omilleen.

The New York Timesin artikkelin julkaisun jälkeen NYPD kosti Serpicolle välittömästi. Hänet siirrettiin toisiin hommiin vaaralliseen huumeyksikköön Brooklyniin.

Helmikuun kolmantena päivänä vuonna 1971 Serpico sai kolmen muun poliisin kanssa vihjeen huumekaupasta, joka tulisi tapahtumaan eräässä asuinhuoneistossa Brooklynissa.

Serpico soluttautui lymyilemään rakennukseen sisälle jo ennalta. Hän näki tilanteen, jossa espanjaa puhuvat rikolliset ostivat heroiinia asunnon ovelta.

Kun vaihtokauppa oli ohi, Serpico seurasi epäiltyjä ulos rakennuksesta kadulle, jonne hänen poliisikollegansa olivat jääneet odottamaan. Serpico ja kollegat tekivät kadulla pidätyksen ja löysivät epäiltyjen hallusta huumeita.

Se oli kuitenkin vasta operaation ensimmäinen osuus. Itse huumekauppias odotti asunnossa edelleen. Kollegat totesivat, että Serpico voisi mennä edeltä, hänhän osasi puhua espanjaakin.

Serpico kääntyi takaisin kohti rakennusta ja lähti nousemaan kolmanteen kerrokseen. Kollegat hiipivät perässä.

Serpico lähestyi asunnon ovea valmiina suorittamaan valeoston. Hän koputti oveen yhdellä kädellä, toinen käsi pistoolilla, ja huusi espanjaksi.

Ovi aukesi, mutta turvaketjun takia vain muutamia senttejä. Serpico puski itsensä aggressiivisesti ovenrakoon ja sai ketjun rikottua, mutta huumediileri yritti puskea oven takaisin kiinni koko kehonsa voimalla.

Serpico huusi kollegoitaan hätiin ja samalla huomasi, että he olivat jääneet kauemmas hänen taakseen.

Kaikki tapahtui sekunneissa. Ovenvälissä Serpico ehti oivaltaa, mitä oli tapahtumassa.

Apua ei olisi tulossa. Vasikka oli talutettu suoraan teurastamoon.

Asunnon sisällä piileskellyt huumekauppias kohotti pistoolinsa ja ampui ovenväliin jäänyttä Serpicoa päähän.

Tapahtumien hämäristä yksityiskohdista ei ole jälkikäteen suoritettu virallista poliisitutkintaa. Kaikesta päätellen on kuitenkin selvää, että Serpico käveli suoraan hänelle viritettyyn ansaan. Kun Serpico kaatui lattialle, veri hänen päästään pulputen, operaatioon osallistuneet poliisikollegat eivät hälyttäneet paikalle apua.

Lopulta viereisessä asunnossa asunut naapuri soitti hätänumeroon ja jäi odottamaan apua Serpicon viereen. Paikalle saapui autolla toinen poliisipartio, joka kyyditsi Serpicon suoraan sairaalaan.

Luoti, joka oli lopulta varsin pientä kaliiperia, lävisti Serpicon kasvot posken kohdalta ja osui yläleukaan, hieman silmän alapuolelle. Osa luodin sirpaleista silpoutui melkein aivoihin asti.

Serpico jäi henkiin.

Myöhemmin saman vuoden joulukuussa Frank Serpico astui oikeuden eteen. Hänestä tuli koko Yhdysvaltojen historian ensimmäinen virassa oleva poliisi, joka halusi omasta aloitteestaan todistaa poliisilaitoksen laajamittaista ja sisäistä korruptiota vastaan.

Frank Serpicon tapaus on, tietenkin, aikamoinen tarina.

Toimittaja ja kirjailija Peter Maas kirjoitti Serpicon tapauksesta kirjan, joka julkaistiin vuonna 1973 eli vain noin pari vuotta ampumistapauksen ja todistamisen jälkeen. Hollywood-tuottaja Dino De Laurentiis osti oikeudet kirjan elokuvaversioon ja ehdotti Serpico-elokuvan rooliin välittömästi Al Pacinoa.

Pacino oli tuolloin vielä melko tuore nimi elokuvamaailmassa, mutta nimi kuitenkin. The Godfather oli saanut ensi-iltansa vuotta aiemmin. Muistelmissaan Pacino myöntää, että korruptioskandaali ei ollut hänelle lainkaan tuttu keissi, vaikka tapauksesta kohistiin koko maassa. Hän eleli luultavasti omassa Kummisetä-kuplassaan.

Elämäkerrassaan Pacino myös toteaa, että kun hän sai Serpico-elokuvan käsikirjoituksen luettavakseen ensimmäisen kerran, hän ei ollut tekstistä erityisen vakuuttunut. Hänestä se tuntui toisteiselta ja vähän pitkäveteiseltä.

Pacino kirjoittaa:

"Let me tell you, it read like this: He does this. Then he does that. Then he goes here."

(Katsoin Serpico-elokuvan juuri äskettäin, ja luulen kyllä ymmärtäväni, mitä Pacino tarkoittaa. Leffa on enemmänkin todella hitaalla liekillä palava hahmotutkielma kuin mikään vauhdikas kyttätrilleri.)

Pacinon mieli kuitenkin muuttui heti, kun hän tapasi Serpicon. Pacino ymmärsi, että tässä on hahmo, jota hänen täytyy saada näytellä.

Serpico ei milloinkaan suostunut koskemaan lahjusrahoihin. Juuri se hiersi hänen työtovereitaan alusta lähtien, jo kauan ennen kuin korruptiotutkinta alkoi vyöryä eteenpäin.

Elokuvassa muut poliisit tenttaavat Serpicoa: se sama raha valuisi laittomaan uhkapelaamiseen muutenkin, joten miksi et vain ottaisi sitä vastaan? Tai jos et kerran itse halua sitä, miksi et vain lahjoittaisi sitä hyväntekeväisyyteen?

Mutta Serpico ei suostunut. Kerran häntä yritettiin lahjoa kirjekuorella, johon oli ujutettu 300 dollaria. (Vertailun vuoksi: nykyrahassa summa on karkean inflaattorilaskurin mukaan reilut 8 000 taalaa.)

Serpico olisi milloin vain voinut muuttaa mieltään, jos ei ensimmäisellä, niin ehkä toisella, kolmannella tai kymmenennellä kerralla.

Mutta hänen selkärankansa ei taipunut. Juuri siksi hän joutui tulilinjalle.

Serpico sai luodista pysyviä vammoja. Hän menetti kuulon toisesta korvastaan, ja aivojen lähelle jääneet luodinsirpaleet aiheuttavat hänelle elinikäisiä hermokipuja.

Kun toinen Serpicon hengen pelastaneista poliiseista myöhemmin ymmärsi, että haavoittunut kollega oli nimenomaan Serpico, hän tuli katumapäälle. Vuosia ampumisen jälkeen kyseinen poliisi myönsi, että jos hän olisi tiennyt kuka on kyseessä, hän olisi jättänyt Serpicon vuotamaan kuiviin.

Kun Serpico makasi sairaalahoidossa, poliisit kävivät huoneessa jatkuvasti häiritsemässä ja suorittamassa henkistä väkivalta. Hän sai "parane pian"-kortteja, joissa toivotettiin hänelle kuolemaa. Serpico on kertonut saavansa tappouhkauksia edelleen tänä päivänä.

Al Pacino kertoo kirjassaan, että hän vietti aikaa Serpicon kanssa vielä ennen elokuvan kuvauksia. Häntä mietitytti eräs asia.

Pacino halusi esittää saman kysymyksen, jonka Serpico oli joutunut kuulemaan lukemattomia kertoja: miksi tämä ei vain ottanut rahoja vastaan?

Pacino kirjoittaa:

I spent more time with Frank that summer before we made the film. He came to visit me at a house I was renting in Montauk. We were sitting on my deck, looking at the waves coming in.

Finally I said something to him that he'd probably heard a thousand times before. "Frank, why didn't you take those payoffs?" I asked him. "Just take that money and give your share away if you didn't want to keep it?"

He said to me, "Al, if I did that" — long pause — "who would I be when I listen to Beethoven?"

There was something about that statement that just made me want to play him.

Huh.

Tätä kirjoittaessani Frank Serpico on 90-vuotias. Korruptio-oikeudenkäynnissä todistamisen jälkeen hän muutti Sveitsiin ja myöhemmin Alankomaihin. Nykyään hän asuu taas Yhdysvalloissa.

(Hän on myös ahkera twiittaaja.)

Luin Serpicon sitaatin Pacinon kirjasta viime vuoden lopulla. Mietin sitä toistuvasti.

Me teemme luovia juttuja ja kerromme tarinoita, koska jokin tämän oudon elämän aluskasvillisuudessa vetää aistejamme selittämättömästi puoleensa.

Jotkut yrittävät tehdä paluun siihen lapsenomaiseen hämmästelyyn, jota tunsi pikkuisena, kun ensimmäisen kerran näki kimaltelevia valohelmiä merenpinnassa tai päriseviä kimalaisia äidin puutarhassa. Toisille luovan työn pariin päätyminen taas on pyrkimys käsitellä tunnetta siitä, että voisiko elämässä olla kyse jostakin muustakin kuin tästä, pakkohan on olla.

Se on, kuten David Bowie sanoi, sisältä kumpuava tunne, joka manifestoituessaan voisi auttaa ihmistä ymmärtämään omaa asentoaan maailmassa. Kerromme toisillemme tarinoita, koska, kuten Kazuo Ishiguro on sanonut, minusta tuntuu tältä, tuntuuko se sinustakin samalta?

Ja kuten sanonta kuuluu, taiteessa ja rakkaudessa on hyvin paljon samaa: itsensä näkemisestä ja huomaamisesta asioissa, jotka eivät ole omaa itseä.

Mutta kun vihdoin uskallamme hypätä tälle polulle, siis luovan tekemisen ja tarinankerronnan tielle, huomaamme, miten vaikeaa sillä pysytteleminen on. Ojaan yrittävät töniä välillä rahasummat, välillä palkinnot, usein epävarmuus itseä kohtaan.

Ja silti luodinkestävä kyttäkin ymmärtää, että kauneutta ei kykene arvostamaan, jos omatunto on saastunut.

Oman integriteettinsä voi pilata vain kerran, ja sen jälkeen merkitykselliset asiat eivät tunnu enää samalta, ei meren väreily eivätkä Beethovenin sonaatitkaan. Pahimmassa tapauksessa niihin ei osaa enää edes kiinnittää huomiota.

Serpico oli uskollinen itselleen, ja hinta oli kova: eristys, halveksunta, melkein kuolema. Mutta myönnytyksen hinta olisi ollut vielä kovempi.

Ja mitä väliä on millään, jos Kuutamosonaatti ei kuulosta hyvältä?