3 sitkeää myyttiä keskittymiskyvystä ja kuinka ne murretaan
Eli miksi kultakalojen sheimaamiselle on tultava loppu.
Mikäli uutiskirjeeni olisi lehti, sen kannessa saattaisi tällä kertaa lukea SUURI KESKITTYMISKYKYNUMERO. Samalla tämä on ehkä henkistä jatkoa aiemmalle tekstille, jossa käsittelin luovuutta ja myyttiä synnynnäisestä lahjakkuudesta.
Tällä viikolla uutiskynnyksen ylitti Kemianteollisuus ry:n teettämä kysely. Sen mukaan valmistuvien suomalaisnuorten osaaminen on jo niin heikolla tasolla, että mikäli meno jatkuu samanlaisena, se saa toimitusjohtajat jatkossa harkitsemaan työntekijöiden rekrytointia ulkomailta. Asiasta kertoi ainakin Helsingin Sanomat.
Järjestön kyselyssä toimitusjohtajilta kysyttiin, mihin heidän mielestään koulutuksessa pitäisi panostaa nykyistä enemmän. Vastaajista 71 prosenttia nosti esiin keskittymiskyvyn ja pitkäjänteisen työskentelyn. Heti perässä tulivat vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot (70 prosenttia).
Vain päivää myöhemmin julkaistiin uudet Pisa-tulokset. Niiden perusteella suomalaisnuorten osaamistaso on heikentynyt entisestään. Myös Ylen uutinen nosti Pisa-tuloksista esiin pitkäjänteisyyden puutostilan. Kaikista vertailumaista juuri suomalaisilla nuorilla pitkäjänteisyys oli alhaisimmalla tasolla.
Pisa-tuloksista löytyi myös täysin uusi näkökulma, joskaan ei hyvä sellainen: nyt osaaminen laskee eniten hyvätuloisten perheen lapsilla, kun aiemmin juuri he ovat pärjänneet parhaiten.
Uutiset Pisa-tuloksista ovat tietysti kirvoittaneet liudan jatkouutisia, mielipidekirjoituksia ja pääkirjoituksia.
Myös Yle teki aiheesta yhden jatkojutun. Sen otsikossa lukee näin:
Mari Vesanummi
Avasin jutun, koska otsikko herätti kiinnostukseni.
Tiedän, että keskittymiskyvyn ja älypuhelimen välinen suhde ei ole aivan niin yksinkertainen (siitä lisää myöhemmin tässä tekstissä). Siispä arvelin, että ehkä Ylen analyysi sisältää perustellun ja tutkittuun tietoon perustuvan näkökulman aiheeseen.
Mitä aivomädänneisyyteen ja Pisa-tulosten väliseen yhteyteen tulee, sellaista Ylen jutussa ei kuitenkaan esitetä. Artikkeli vain päättyy tällaiseen kappaleeseen:
"Toisaalta käy väistämättä mielessä, että puhelimesta alati virikkeitä syöttävä Tiktok ja muu ruuduilla houkuttava, aivoja rappeuttava brainrot koukuttaa nuoret tasapuolisesti vanhempien koulutustaustasta tai tulotasosta huolimatta."
Älypuhelinten käyttö on varmasti yksi keskeisimmistä tätä kummallista ajanjaksoamme määrittävistä ilmiöistä. Aiheena se on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.
Mutta näin siitä edelleen monesti edelleen keskustellaan: riittää, kun esittää pohdinnan, joka toisaalta käy väistämättä mielessä. Pohdinnasta tulee väite, jota ei tarvitse perustella. Ja lopulta sellaisen voi painaa otsikkoon asti.
Tällaisen väitteen esittäminen vaatii kuitenkin painavia perusteluja, kun pelkästään aiheen tutkiminenkin on osoittautunut hankalaksi. Tiede-lehden artikkelissa vuodelta 2022 todetaan:
"Sellaista johtopäätöstä, että digilaitteet olisivat rappeuttaneet keskittymiskykymme tai psyykkisen hyvinvointimme, ei [tutkijatohtori Matti] Vuorteen mukaan nykyisen tutkimustiedon perusteella oikein voi tehdä – vaikka tämä ajatus tuntuisikin monen mielestä intuitiivisesti uskottavalta."
Ylen jutun otsikko siis vetää suoran yhteyden "somen aivomädän" ja Pisa-tulosten välille, vaikka kyse on vain ja ainoastaan toimittajan omasta pohdiskelusta.
Otanko Ylen jutun otsikon liian vakavasti? Ehkä.
Mutta Ylen artikkelin johtopäätelmä on vähän liiankin hyvä esimerkki siitä, miten älypuhelin ja some ovat nopeita ja helppoja vastauksia aivan kaikkeen mikä liittyy varsinkin nuoriin – siis jo ennen kuin kukaan ehtii edes kunnolla esittää alkuperäistä kysymystään loppuun saakka. (Samaa somea ne nuoret siellä Virossakin käyttävät, Ylen jutun kommenteissa sentään huomautettiin. Viro on pärjännyt Pisa-tuloksissa hyvin.)
Uutiset Pisa-tuloksista ovat tietysti mitä mahtavinta sytykettä kiilusilmäiselle kommentoinnille. Lapset, koulunkäynti, digitalisaatio, paperikirjat, moraalipaniikki, kilpailukyky, ruutuaika, innovaatiot, bruttokansantuote, kuri, käytöstavat, keskittymiskyky, varsinkin se keskittymiskyky. Aivan kaikki näkökulmat mahtuvat samalle ragebait-kaatopaikalle niin, että sen rippeistä kuka tahansa ministeri, influensseri tai X:n aktiivikäyttäjä löytää taatusti jotain omaa.
Huolipuhe keskittymiskyvystä ja älypuhelimista vetoaa ennen kaikkea siksi, että puoluekantaan katsomatta se muistuttaa kaikkia yhdestä asiasta: ennen ei tällaista ongelmaa ollut.
Siksi usein tuntuu siltä, että keskittymiskyvystä on mahdotonta kirjoittaa tavalla, joka saisi ihmiset vetämään happea. Siis siten, että keskittyisimme edes hetkeksi pohtimaan, että ilmiössä on ehkäpä muitakin näkökulmia kuin se ensimmäinen, joka käy väistämättä mielessä.
Ajattelin silti yrittää.
Yhteen tekstiin en tietenkään saa mahtumaan kaikkia tulokulmia, ja koska nykyään yksi somepostauskin vaatii noin parikymmentä erilaista vastuuvapauslauseketta, disclaimaan myös tässä omaksi turvakseni, että en tietenkään ole aivotutkimuksen asiantuntija. Pyrin lähteyttämään näkemykseni niin tarkasti kuin osaan, mutta on silti mahdollista ja oikeastaan todennäköistäkin, että näin laajan aiheen äärellä jokin tärkeä detalji jää käsittelemättä.
Aivotutkimukseen liittyvissä teemoissa kannattaa kääntyä vaikkapa Minna Huotilaisen, Katri Saarikiven tai Mona Moisalan kaltaisten asiantuntijoiden näkemysten äärelle. Lukusuosituksia: Aivot työssä, Keskittymiskyvyn elvytysopas ja Tyhmä työelämä.
Myyttejä murtamassa, osa 1: Ihmisellä ei ole kultakalan keskittymiskykyä
Vuonna 2015 uutisoitiin tutkimustuloksesta, josta jäi sitkeästi elämään konkreettinen mittarilukema: kahdeksan sekuntia.
Vain sen pituinen on ihmisen keskimääräinen keskittymiskyky. Saman tutkimuksen mukaan kultakalalla vastaava lukema on yhdeksän sekuntia. Tulosten mukaan olemme siis niin surkeita keskittymään, että vedessä poukkoileva ja suutaan aukova kultakalakin pärjää paremmin.
Tutkimustuloksiin ovat viitanneet muun muassa sellaiset mediat kuin Time, The Guardian, USA Today ja The Telegraph. Romahtaneen keskittymiskyvyn syyksi esitettiin älypuhelimia. (Esimerkiksi TikTokia ei vielä tuohon aikaan ollut, ja keskustelu pyöri enemmän millenniaalien kuin Gen-Z:n ympärillä.)
Varsinainen tutkimus kuitenkin hajoaa palasiksi heti, kun sitä tarkastelee vähänkään kriittisemmin. Tähän on parikin keskeistä syytä.
Ensinnäkin tutkimuksen lähde on niin hähmäinen, ettei se kestä alkeellisintakaan tieteellistä tarkastelua. Jo vuonna 2017 BBC:n toimittaja yritti ansiokkaasti selvittää tutkimuksen tarkempaa alkuperää, mutta ei onnistunut löytämään oikein mitään.
"Kultakalatutkimuksen" jäljet viittaavat Kanadassa vuonna 2015 tehtyyn Microsoftin tutkimusraporttiin. Se on ihan oikea ja todellinen tutkimus, mutta varsinaisessa Microsoftin datassa ei ole kuitenkaan mitään mainintaa kahdeksasta sekunnista saati kultakaloista.
Koko myytti sai alkunsa tästä mystisestä graafista, joka ei erittele, miten näihin numeroihin on päädytty. Datan lähteeksi on vain ilmoitettu "Statistic Brain":
Sen koommin BBC:n toimittaja kuin kukaan muukaan ei ole onnistunut saamaan ketään Statistic Brainin edustajaa selittämään, mistä tulokset ovat oikeasti lähtöisin tai miten ne on edes mitattu.
Mutta ei sillä olisi merkitystäkään – ja tästä päästään toiseen pointtiin – sillä ihmisen keskittymiskykyä ei ole tapana tutkia tällä tavalla. Ei ole olemassa mitään "keskiarvoista" keskittymiskyvyn tasoa, jonka kvantifioiminen varsinkaan sekunneissa olisi mielekästä tai hyödyllistä.
Keskittymisen taso on erittäin riippuvaista kontekstista ja tehtävästä. Se voi näyttää hyvinkin erilaiselta riippuen siitä, yritätkö keskittyä ystäväsi kertomukseen kahvilassa samalla kun viereisestä pöydästä kuuluu kiinnostavaa juoruilua, yritätkö keskittyä löytämään parkkipaikkaa ruuhka-aikaan samalla kun puhelin soi tai yritätkö keskittyä lukemaan jonkun keskittymiskyvystä kertovaa tekstiä puhelimella.
Average attention span ei siis ole mikään olemassa oleva asia, mutta kultakalamyytti elää silti poikkeuksellisen sitkeänä vielä kymmenen vuoden jälkeenkin. Se on kielikuvana petollisen tehokas ja tekee selvää jälkeä vähänkään syvällisemmästä ajattelusta: kimmeltävä kultakala, kahdeksan sekuntia, älypuhelimet, aivomätä. Näin nämä asiat koetaan.
Törmään myyttiin aina välillä työssäni markkinointialalla. Ehkä kultakaloja ei sentään enää mainita ääneen, mutta käsite "keskiarvoisesta" keskittymiskyvystä hallitsee ajattelua yhä vahvasti. Syventäviin tai muutamaa sekuntia pidempiin sisältöihin ei siis kannata edes panostaa, koska keskittymiskyky. (Mutta jos kontsa on koukuttavaa, se on tietenkin koukuttavaa missä mitassa tahansa. Kysy vaikka keneltä tahansa Ensitreffit alttarilla Australia -realityn katsojalta.)
On täysin eri asia todeta, että ihmisten keskittymiskyky on heikentynyt kuin sanoa, että ihmisillä on aiempaa enemmän vaikeuksia keskittymiskyvyn kanssa.
Saivartelultahan se väistämättä kuulostaa. Mutta eron sisäistäminen on tärkeää, koska se auttaa ymmärtämään, että omaa keskittymiskykyään voi parantaa – sen sijaan että vain nostaisi kädet pystyyn ja toteaisi, että tällaista tämä nyt vain nykymaailmassa on, kultakalat ja älypuhelimet ja sitä rataa.
Alustavaa tutkimusta on olemassa tästäkin: jo parin viikon tauko älypuhelimen internetistä parantaa keskittymiskykyä ja mielialaa.
Sitä paitsi, kuten BBC:n artikkelissakin huomautetaan, kultakaloilla on itse asiassa varsin erinomaiset kyvykkyydet keskittymiseen, oppimiseen ja muistamiseen. Siksi kultakaloja on käytetty historian saatossa jo sadoissa eri tutkimuksissa eräänlaisena oppimisprosessin mallijärjestelmänä.
Ehkäpä haitallinen myytti keskiarvoisesta keskittymiskyvystä jatkaa elämäänsä sitkeästi vielä seuraavatkin kymmenen vuotta. Mutta lopetetaan edes kultakalasheimaus.
Myyttejä murtamassa, osa 2: Kaikki älypuhelimen käyttö ei ole haitallista, vaan joillekin jopa hyödyllistä
Uuden Jutun artikkelisarja Ruudun aika on kattavin ja fiksuin suomalaisesta mediasta lukemani kokonaisuus, joka käsittelee älypuhelinten vaikutusta keskittymiskykyyn (ja toki aika moneen muuhunkin asiaan). Juttusarjan ovat tehneet toimittajat Anu Partanen ja Oskari Onninen.
Itse artikkeleita on sarjassa kaikkiaan kahdeksan. Se jo itsessään auttaa hahmottamaan, että aiheeseen liittyy nyansseja melkoisesti, eikä yksi juttu millään riitä kattamaan niitä kaikkia.
Yksi Onnisen kirjoittama juttu on otsikoitu: Kaiken pahan alku? Miksi puhelimista ollaan nyt niin huolissaan. Artikkeli onnistuu osoittamaan, miten älypuhelimiin liittyvä huolipuhe sisältää monia tärkeitä vivahteita.
Juttu esimerkiksi huomauttaa, että:
- Viime vuonna Etelä-Floridan yliopistossa tehdyn kyselytutkimuksen mukaan oman älypuhelimen omistavat 11–13-vuotiaat raportoivat vähemmän masennus- ja ahdistusoireita kuin vastaavat nuoret, joilla ei ollut omaa älypuhelinta. He myös kokivat elämänsä mielekkäämmäksi kuin lapset, joilla omaa puhelinta ei ollut. Kuitenkin sama tutkimus havaitsi selviä haittoja sosiaalisesta mediasta ja varsinkin someen postaamisesta.
- Pelaamisen on havaittu olevan yhteydessä parempaan silmä-käsi-koordinaatioon ja avaruudelliseen hahmottamiseen. On kuitenkin eri asia pelata esimerkiksi PC:llä näppäimistön ja hiiren sekä ison ruudun yhdistelmällä kuin kuin tykitellä menemään vaikkapa Angry Birdsia älypuhelimella.
- Juttua varten haastateltu nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosola on samaa mieltä siitä, että on tärkeää muistaa erottaa älypuhelimen ja sosiaalisen median vaikutukset. Kuitenkin suurin osa nuorista käyttää älypuhelintaan pääasiassa sosiaalisen median selaamiseen.
Kuitenkin, toisaalta, vaikkakin. Artikkeli havainnollistaa, miten älypuhelinkeskustelu on pakostakin täynnä sivuhuomautuksia ja alaviitteitä, jotka seuraavat toinen toisiaan. Juuri kun luulee saavansa yhden nuijittua, jostain pölähtää paikalle aina uusi. Aihe on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.
Älypuhelimet ja digilaitteet eivät siis itsessään ole haitallisia, niin kuin ei runsas ruutuaikakaan. Ja kuitenkin: kun seuraavan kerran näet bussissa teinejä uppoutuneina taskuteknologiaansa, voit olla melko varma siitä, että ei siellä ruuduilla nyt mitään shakkia tai Shakespearea selailla.
Aiemmin mainitut aivotutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala laativat yhdessä teleoperaattori Elisan kanssa viime vuonna niin sanotun ruutuajan lautasmallin. Se on mielenkiintoinen avaus, koska se ainakin yrittää tutkimusnäyttöön perustuen ottaa kantaa siihen, että ruutuaikaan liittyy paljon muitakin tekijöitä kuin tuntimäärät: millainen sisältö on sopivaa ja turvallista, millainen taas ei, missä määrin ja minkä ikäisille.
Mutta millaisten perheiden vanhemmat oikeasti ymmärtävät syynätä tällaisia lautasmalleja? Kuten Ruudun aika -juttusarjassa pariinkin kertaan huomautetaan, älypuhelinkeskustelussa pitäisi keskittyä myös niin sanottuun digitaaliseen eriarvoisuuteen, koska kaiken taustalla vaikuttaa ilman muuta myös sosiaalipolitiikka.
Älypuhelinpaniikkiin kriittisesti suhtautuva kanadalaisprofessori Candice L. Odgers on huomauttanut, että nuoret, jotka kärsivät vaikeista haasteista reaalimaailmassa – kuten huonoista perhetaustoista, köyhyydestä tai ahdistuneisuudesta – kokevat todennäköisemmin kielteisiä asioita myös internetissä.
Odgers siis muistuttaa, että online-ongelmat ovat pääasiassa seurausta offline-ongelmista – kuten taloudellisesta epävarmuudesta, sosiaalisista turvaverkoista ja koulutuksen resursseista sekä eriarvoisuudesta.
Äh, liian monimutkaista.
Sen on oltava se puhelin.
Myyttejä murtamassa, osa 3: Huoli keskittymiskyvystä ei ole uusi ilmiö, vaan melkein yhtä vanha kuin ihmisen historiakin
Kuten kenellä tahansa muullakin, myös minulla on hankaluuksia pitää älypuhelimeni käyttö fiksuissa kantimissa. Välillä menee paremmin, joskus huonommin.
Aina toisinaan kuitenkin onnistun (ruutuaikasovelluksen avulla) kääntämään tilanteen jotenkin niin päin, että feedin nopeatempoinen kontsa ja varsinkin lyhytvideot alkavat vaikuttaa pitkästyttäviltä. Silloin huomaan, että ajatus jostain hitaammasta tuntuu oikeastaan houkuttelevalta, ja siksi tartun usein mieluummin kirjoihin tai pitkiin artikkeleihin. (Ja sitä paitsi tekstejä voi selata ja skimmailla, videoita ei).
Pidän kovasti kiinnostaviin teksteihin uppoutumisesta ja syvällisestä perehtymisestä, yleensä yhdessä muistilappujen ja korostuskynän kanssa. Kai sitä voisi eräänlaiseksi flow-tilaksikin kutsua. Erityisen miellyttäviä ovat hetket, kun jokin uusi oivallus muistuttaa jostain vanhasta muistiinpanosta, jolloin kahden keskenään täysin erilaisen tekstin välille muodostuukin yllättävä yhteys.
Näinä aikoina monet pitävät tällaista keskittynyttä tilaa ilmeisesti ihailtavana ja jopa tavoittelemisen arvoisena ajanvietteenä, varsinkin kun aivomätä vaanii kaikkialla vain parin swaippauksen päässä.
Mutta historiassa ei tarvitse mennä kuin parisataa vuotta taaksepäin, jolloin kuvailemaani uppoutumista lukemiseen pidettiin mielen sairautena ja hermostollisena häiriönä. Tuolloin ajateltiin, että kirjojen maailmaan syventynyt lukija turmelee oman keskittymiskykynsä.
1700- ja 1800-luvun vaihteessa – eli suurin piirtein Jane Austenin ja romantiikan aikoihin – kasvava keskiluokka alkoi päästä romaanien lukemisen makuun. Uudenlaisen lukemiskulttuurin terveyshaitoista varoiteltiin laajalti. Romaanien maailmaan uppoutumista pidettiin mielelle myrkyllisenä puuhana, joka sai ihmisen menettämään kosketuksensa todellisuuteen. Harrastusta pidettiin uhkana varsinkin naisille ("a threat to the female mind").
Nytten: moraalipaniikki. Ennen: romaanipaniikki.
Kirjallisuuden tutkija Joe Stadolnik on kirjoittanut romaanipaniikista ja muista historian keskittymiskykykriiseistä kolme vuotta sitten julkaistussa mainiossa esseessään.
Joe Stadolnik
Stadolnik huomauttaa, että olemme aina olleet vakavasti huolissamme keskittymiskyvystämme, jos nyt emme aivan ihmisen alkuajoista asti, niin vähintään kirjoitetusta historiasta lähtien.
Austenin ajoista voidaan matkustaa ajassa taaksepäin vielä pidemmällekin. Artikkelissaan Stadolnik mainitsee Platonin Faidros-dialogin, jossa kerrotaan tarinaa muinaisesta Egyptistä.
Tarinassa egyptiläinen jumala Theuth esittelee jumalten kuninkaalle Thamukselle uutta keksintöään. Theuth intoilee, että keksintö on todellinen "muistin ja viisauden eliksiiri", ja siksi se tulee mullistamaan ihmisten elämän.
Thamus tyrmää keksinnön heti. Hänen mukaansa käy päinvastoin: ihmisten muisti ja todellinen viisaus murenevat, koska ihmiset tulevat luottamaan keksintöön liikaa.
Theuthin esittelemä keksintö on kirjoitustaito.
Joe Stadolnik siis esittää, että ainakin jollain tasolla panikointi aivojen rappeutumisesta muistuttaa paljon sitä samaa pelkoa, jota myös Platon tunsi uuden teknologian eli kirjoitustaidon yleistyessä jo parituhatta vuotta sitten.
Itselleni vähän liiankin ominainen keskittymiskyvyn ongelma on, että koska tälläkin hetkellä lukulistalla (kuin myös to do -listalla) on niin paljon kaikkea kiinnostavaa, koen usein vaikeuksia keskittyä yhteenkään yksittäiseen asiaan kunnolla.
Kun olen punninnut vaihtoehtoja liian pitkään, lopulta analyysiparalyysi iskee, enkä sitten päädykään lukemaan tai tekemään mitään, vaan mieluummin doomscrollaan turhautuneena ja ahdistuneena. Sama homma toistuu tietysti myös esimerkiksi Netflixin valikoiman kanssa, kun pitäisi valita jotain kiinnostavaa katsottavaa.
Juuri siksi oli ilahduttavaa lukea Stadolnikin artikkelista, että jopa munkit keskiajalla tuskailivat täysin saman ongelman äärellä. Kirjapainotaidon yleistymisen jälkeen tekstien määrä kasvoi niin ennennäkemättömiin mittoihin, että syvällinen keskittyminen ja ajatteleminen muuttui mahdottomaksi – tai siltä se ainakin tuntui. Munkkien mielet halusivat koko ajan vaeltaa uusien tekstien äärelle.
Stadolnik kirjoittaa:
"Technological advances would make things only worse. A torrent of printed texts inspired the Renaissance scholar Erasmus to complain of feeling mobbed by ‘swarms of new books’, while the French theologian Jean Calvin wrote of readers wandering into a ‘confused forest’ of print. That easy and constant redirection from one book to another was feared to be fundamentally changing how the mind worked. Apparently, the modern mind – whether metaphorically undernourished, harassed or disoriented – has been in no position to do any serious thinking for a long time."
Osaat ehkä samastua munkkien kokemuksiin, jos olet joskus kokeillut ohjattua mindfulnessia.
Siinä istutaan silmät kiinni ja keskitytään kehon ja mielen tuntemuksiin, mutta jossain vaiheessa mieli harhailee muualle. Kun niin käy, siitä tehdään napakka mentaalinen huomautus itselle ja pyritään palauttamaan huomio takaisin nykyhetkeen.
Mielen harhailun huomaamisessa voi tulla etevämmäksi harjoittelun myötä. Sen sijaan mielen harhailu itsessään ei lopu koskaan, vaikka sitä voikin opetella hallitsemaan hieman paremmin. Ihmismieli on jo tehdasasetukseltaan vaelteleva ja poukkoileva.
Keskittymiskykymme on siis aina ollut koetuksella. Uutta tietenkin on se, miten ja millaisilla tarkoitusperillä erilaiset teknologiat kirjoista älypuhelimiin yrittävät käyttää sitä hyväkseen.
Ehkä joskus vajaan vuosisadan päästä keskittymiskyky on taas aivan uudenlaisen pommituksen kohteena, kun ihmiset kommunikoivat toisilleen sanattomasti ja huvittavat itsensä hengiltä jonkinlaisten aivoimplanttien välityksellä.
Silloin nykypäivän Pisa-nuoretkin voivat vanhuksina saarnata: ennen vanhaan me sentään mädätimme aivomme ihan fyysisillä ruuduilla.
