Elizabeth Gilbert on luovuuden suhteen (enimmäkseen) väärässä
Luovuudessa on lopulta kyse yllättävänkin pragmaattisista asioista, ei taikuudesta tai mystiikasta.
Istun, tai enemmänkin makoilen, sohvalla siskoni kesämökillä Turun saaristossa. On heinäkuu. Ulkona on pilvistä ja lämmintä, sisällä viileää.
Vasemmalla puolellani koko seinän kokoinen ikkuna avaa näkymän meren yli vehreään Kakskertaan. Oikealla puolellani katonrajassa hykertelee hiljainen ilmalämpöpumppu.
Sohvalla vieressäni kehrää kolme kissaa: Elsa (nimetty Frozenin mukaan), Jesse (nimetty Jesse Puljujärven mukaan) ja pörheä Angel (nimetty taivaallisen majesteettisuutensa mukaan).
Juuri tässä on hyvä olla. Ja vaikka lukea ja kirjoittaa.
Aivan pian mökki on jäämässä vain meidän neljän kontolle. Olen luvannut siskolleni vahtia kissoja kesälomani ensimmäiset päivät.
Sisko huomaa sylissäni lepäävän läppärin juuri ennen kuin on lähdössä saaresta.
Samalla tajuan: olen niin huono mainostamaan tekemisiäni muille, että edes siskoni ei ole aiemmin kuullut, että minulla on tällainen kirjoitusprojekti.
"Mä menen nyt. Ja hei syö sit vaan kaikki mitä kaapista löytyy. Kirjoitaksä jotain", sisko kysyy.
"Joo", vastaan.
"Mitä sä kirjoitat?"
"Tämmöstä uutiskirjettä. Mä aloitin sen tän vuoden alussa."
"Onksulla joku aihe siis?"
"No tää on ehkä vähän laajasti sanottu, mutta siis luovuus ja-"
"Oikeesti! Joo vai!"
"Juu. Tää nyt on vaan tämmöi-"
"Hei mulla on sulle yks kirja joka sun on ihan pakko lukea. Muistuta mua sit kun nähdään niin mä annan sen sulle heti!"
"Joo. Moimoi."
Ikkunasta näen, kuinka sisko posottaa veneellä kohti vastarantaa. Yhtäkkiä hoksaan, että vaikka olen vieraillut mökillä teinistä saakka, tämä on ensimmäinen kerta, kun olen saaressa aivan yksin.
Tai en tietenkään aivan yksin. Rapsutan Angelia ja romantisoin mökin rauhaa. En vain vielä tiedä, että tämä on oikeastaan vahtivuoroni viimeinen rauhallinen hetki.
Olen luvannut katsoa kissojen perään, mutta en osannut aavistaa, kuinka vaativia ja huomionkipeitä ne ovat. Pian valkenee, että vahdittavana olenkin minä.
Pikakelaus reilun parin vuorokauden päähän.
Nyt on minun vuoroni ajaa veneellä saaresta pois. Edellisten päivien aistimaisemaan on mahtunut vähän turhankin paljon pistelevää hiekkalaatikon rapinaa ja tummapaahtoista kakankäryä. Kasvoja piiskaava meri-ilma tuntuu nyt harvinaisen raikkaalta.
Kun lopulta menen kylään siskoni luo, minun ei tarvitse muistuttaa häntä siitä kirjasta. Sisko hädin tuskin edes moikkaa minua ennen kuin hän jo ehtii työntää pokkarin käteeni eteisessä.
Se on Elizabeth Gilbertin Big Magic.
Gilbertin tunnetuin teos on Eat, Pray, Love (suomeksi Omaa tietä etsimässä) vuodelta 2006. Noin kymmenen vuotta sen jälkeen eli vuonna 2015 julkaistu Big Magic, eräänlainen self-help-teos luovaan elämään, on mahdollisesti Gilbertin toiseksi tunnetuin kirja.
Kirjoitan luovasta ajattelusta ja tekemisestä ennen kaikkea minulle itselleni, koska ne ovat tärkeitä taitoja, joissa yritän tulla paremmaksi. Kirjoittaminen on minun tapani tuoda omat ajatukseni suurennuslasin alle.
Se, että joku muukin lukee näitä ajatuksiani, on pelkkää plussaa, mutta samalla uutiskirje on tietysti kutsu muillekin: tervetuloa peremmälle ihmettelemään, toivottavasti jokin tästä resonoi sinussakin.
Erityisesti minua kuitenkin motivoi kirjoittamaan se tapa, jolla luovuudesta edelleen valitettavan usein puhutaan. Aivan kuin se olisi jonkinlaista hermeettistä hattaraa tai esoteerista sormimaalausta.
Ajattelen, että luovuudessa on enemmän kyse niinkin banaalilta kuulostavista asioista kuin säännöistä, rajoitteista, tuotteliaisuudesta ja jatkuvasta harjoittelusta. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa, että luovuus ei voisi koskaan tuntua ihmeelliseltä. Tavallisuus ja ihmeellisyys eivät sulje toisiaan pois, vaan pikemminkin tarvitsevat toisiaan. Vähän niin kuin kurinalaisuus ja kaoottisuus vetäisivät jatkuvasti köyttä.
Niin kuin Ilkka Kanervakin tiesi pohtia: "Ihmisellä pitää olla tasapaino, ding ja dong. Vai mitkä ne olivatkaan?"
Olen kyllä ollut tietoinen Elizabeth Gilbertin Big Magic -kirjasta. Juuri stereotyyppisen höttöinen luovuuspuhe on kuitenkin ollut syynä siihen, miksi olen vältellyt teokseen tarttumista.
Suhtauduin kirjaan hyvin ennakkoluuloisesti. Ajattelin sen edustavan juuri sellaista koulukuntaa, joka näkee luovan ajattelun ja tekemisen New Age -henkisinä energiapurkauksina, kun oikeasti kyse on jostain paljon arkisemmasta ja saavutettavammasta.
Kun nyt lopulta luin kirjan, voin todeta, että ennakkoluuloni olivat enimmäkseen oikeassa.
Menen perusteluihin kohta. Mutta sitä ennen on kuitenkin myönnettävä, että Gilbertin kirjassa oli myös pointteja, joista pidin ja joille nyökyttelin. Ainakin kolme.
(Ja siteerasinhan minä Gilbertin puhetta myös aiemmassa kirjoituksessani, koska kelvollisia nostoja oli siinäkin.)
1: Luovuus on hassu paradoksi
Gilbert kirjoittaa:
"Luovan itseilmaisun on oltava minulle maailman tärkein asia (jos aion elää taiteilijan elämää), mutta toisaalta se ei saa merkitä minulle mitään (jos aion säilyttää järkeni)."
Gilbert tarkoittaa, että työhön kannattaa kyllä laittaa likoon kaikkensa. Mutta kun lopputuotoksen päästää maailmalle, siitä täytyy osata päästää irti.
Sillä onko olemassa mitään niin raskasta ihmistyyppiä kuin luovan työn tekijä, joka ottaa itsensä aivan liian tosissaan?
Oscar Wildea mukaillen: elämä on aivan liian tärkeä asia, jotta siihen pitäisi suhtautua vakavasti. Luovuudesta voisi sanoa samaa.
2: Luovuus on eksistentiaalinen helpotus
Lainaan taas Gilbertia suoraan:
"Luovuuden suurin ansio on ehkä tässä: kiinnittämällä huomiomme täydellisesti lyhyen lumotun hetken ajan se väliaikaisesti vapauttaa meidät siitä kauheasta taakasta, että olemme keitä olemme."
Osuvasti sanottu. Ja haluaisin ajatella, että jotain tällaista miettivät hekin, jotka maalasivat kädenjälkiään kallioon tuhansia vuosia sitten.
3: Luovuus ei kuki kärsimyksestä
Tärkeä pointti, josta kirjoitin itsekin aiemmin.
Esa Töykkälä
Pahimpia ovat tietysti esimerkit taiteilijoista, jotka pitävät kiinni jopa omasta alkoholismistaan, koska heille korkin kiinni kiertäminen tarkoittaa samalla luovuuden loppua.
Hirveää tuhlausta.
Myös Gilbert dumaa kirjassaan kärsimyksen glorifioinnin ja pitää sitä suoraan sanoen sairaana. Oikeastaan tätä voi pitää jopa hieman yllättävänäkin kannanottona siihen nähden, mitä hänen melko sekavista ja jopa varsin maanisista elämänvaiheistaan tiedetään.
Siirryn nyt tärkeimpään asiaan eli siihen, miksi Gilbert on luovuuden suhteen väärässä.
Jotta Elizabeth Gilbertin luovuuskeloja voi ymmärtää kunnolla, on syytä mainita pari sanaa hänen tunnetuimmasta kirjastaan.
Vuonna 2006 julkaistu Eat, Pray, Love käännettiin yli 30 kielelle, hurmasi Oprah Winfreyn ja nosti Gilbertin Time-lehden sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Columbia Pictures osti kirjan elokuvaoikeudet, ja leffa sai ensi-iltansa 2010.
Muistelmateoksessaan Gilbert kuvailee aikaa, jolloin avioero sysäsi hänet etsimään itseään spirituaaliselle tutkimusmatkalle Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan.
Kovin tuttu kuvio: länsimaalainen haaveilija riuhtaisee itsensä irti oravanpyörästä (koska hänellä on sellaiseen varaa) ja namastepastelee menemään köyhempien maiden kulttuuripoluilla. Samalla hän tietenkin liikuttuu omasta hengellisyydestään.
On ilmiölle nimikin: priv-lit (privilege literature). Termin lanseerasivat Joshunda Sanders ja Diana Barnes-Brown vuonna 2010 julkaisemassaan esseessä, joka on otsikoitu Eat, Pray, Spend: Priv-Lit and the New, Enlightened American Dream.
Kun Sanders ja Barnes-Brown kirjoittavat priv-litin tunnuspiirteistä, he ottavat kriittiseen tikunnokkaansa juurikin Gilbertin kirjan:
"Eat, Pray, Love is not the first book of its kind, but it is a perfect example of the genre of priv-lit: literature or media whose expressed goal is one of spiritual, existential, or philosophical enlightenment contingent upon women’s hard work, commitment, and patience, but whose actual barriers to entry are primarily financial."
Pohjustan tätä, koska Gilbert jatkaa juuri tätä samaa spirituaalista ja varsin etuoikeutetulta kalskahtavaa otettaan myös Big Magic -kirjassa.
Monin paikoin Gilbert ei edes yritä peitellä omaa naurettavuuttaan, vaan pikemminkin tiedostaa sen ja painaa lisää kaasua. Siitä sentään voinee antaa propsit.
Luovuuden olemuksesta hän kirjoittaa:
"Tässä kohtaa minun täytyy selittää, että olen koko elämäni palvonut luovuutta ja kehittänyt matkan varrella sarjan uskomuksia siitä, miten luovuus toimii – ja miten luovuuden kanssa tulee toimia – ja nuo uskomukset pohjautuvat täysin ja anteeksipyytelemättä taikauskoiseen ajatteluun. Ja kun puhun taikauskosta, tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Kuten Hogwartsin [sic] mielessä. Viittaan yliluonnolliseen, mystiseen, selittämättömään, epätodelliseen, jumalalliseen, transsendenttiin, tuonpuoleiseen. Koska minä todellakin uskon, että luovuus on jonkinlaista lumousta eikä sen alkuperä ole vain ihmisten maailmassa."
Gilbert jatkaa vielä pidemmälle selittämällä, että ideat ja inspiraation lähteet ovat eräänlaisia energiavirtauksia, lähestulkoon henkiolentoja, jotka pyrkivät tekemään itsensä näkyväksi ihmisten kautta.
Näiden ideoiden kanavoiminen luovaan työhön puolestaan edellyttää ihmiseltä sopivaa mielentilaa ja vastaanottavaisuutta.
Gilbert kirjoittaa:
"Kun idea uskoo löytäneensä jonkun, joka saattaisi kyetä synnyttämään sen maailmaan – esimerkiksi sinut – se tulee vierailulle luoksesi. Se yrittää kiinnittää huomiosi. Yleensä et huomaa sitä. Sellainen on tavallista, koska ihmiset ovat useimmiten niin keskittyneitä omiin draamoihinsa, huoliinsa, häiriötekijöihinsä, epävarmuuksiinsa ja velvollisuuksiinsa, etteivät he ole vastaanottavaisia inspiraatiolle."
Oo-koo. Vähemmästäkin vääntyy chakrat vinoon.
Huomautettakoon tähän väliin, että inspiraatiossa ei ole kyse vastaanottavaisuudesta tai sopivasta mielentilasta, vaan enemmänkin vanhasta kunnon itsekurista.
Tämä meni näköjään vähän omien juttujen linkkidroppailuksi, mutta myös inspiraatiosta kirjoitin jo kertaalleen aiemmin.
Esa Töykkälä
Mutta leikitään silti hetken ajan, että Gilbert on täysin oikeassa.
Koska mitä pahaa muka on siinä, että haluaa ripotella luovaan tekemiseensä pikkuisen selittämätöntä, transsendenttistä tai tuonpuoleista? Ei kai ripaus whimsya nyt voi kenellekään haitaksi olla?
Ei kai siinä mitään väärää olekaan, erityisesti jos moinen ajattelutapa innoittaa kenet tahansa omien luovien projektiensa äärelle. Tärkeintä kun on itse tekeminen eikä siitä puhuminen.
Sitä paitsi olen itsekin taipuvainen ajattelemaan, että romantisointi tekee elämästä kiehtovampaa ja hauskempaa, vaikka kaikkea kannattaa toki nauttia kohtuudella.
Mutta pahoin pelkään, että luovuuden kehystäminen joksikin mystiseksi ilmiöksi vain rajaa ulkopuolelleen suuren määrän ihmisiä. Siis sellaisia ihmisiä, joilla voisi olla maailmalle paljonkin potentiaalista annettavaa, mutta joita tällainen puhe lumouksista ja mystiikasta pikemminkin karkottaa kuin kiehtoo.
Tarkoitan tällä ihmisiä, jotka kenties ajattelevat luovuuden olevan vain Gilbertin kaltaisille taiteellisille tyypeille. Tai niitä, jotka jo pienestä pitäen saivat kuulla olevansa enemmän matikkapäitä kuin musikaalisia, ja joiden kannattaisi siksi ennemminkin jatkaa päässälaskuja kuin haaveilla pianotunneista. Aivan kuin luovuustaidot olisivat saavutettavissa vain valituille yksilöille, koska niiden "alkuperä ei ole vain ihmisten maailmassa".
Jos istuisin nyt Gilbertin kanssa A-studiossa vänkäämässä aiheesta, tämä on luultavasti se kohta, jossa hän alkaisi puhua päälleni. Kenties hän sanoisi, että kuulehan, kun pointtina nimenomaan on, että luovuus kuuluu kaikille.
Sellaista vain on kovin hankala uskoa, jos Gilbert samalla pitää luovuuden edellytyksenä sopivia viboja, vierailevia ideaenergioita tai jonkinlaisia neronleimauksia. Ja kaikki kunnia toki Gilbertin menestykselle, mutta ei sovi unohtaa sitäkään, että tällaiset näkemykset ovat kuitenkin lähtöisin bestseller-miljönääriltä, joka näkee ja kokee arkensa hyvin eri tavalla kuin me monet muut.
Luova tekeminen voi tuoda elämään valtavan paljon mielekkyyttä, merkityksen tunnetta ja aivan varmasti myös taianomaiselta tuntuvia kokemuksia.
Mutta luovassa työssä ei ole loppupeleissä kyse taikuudesta, vaan niinkin pragmaattisista asioista kuin taitojen harjoittelusta, toistoista ja pitkäjänteisestä ponnistelusta (joskaan ei kärsivällä tavalla).
Elizabeth Gilbert myöntää suoraan, että hänen oma näkemyksensä on epätieteellinen. Hän jopa vähän rehvastelee sillä.
Siksi haluan heittää energiavirtaushöpötykseen täysin umpitieteellisen vastapallon. Sellainen löytyy aivotutkimuksesta.
Vuonna 2014 japanilainen psykologi Ayako Sakakibara järjesti Tokion Ichionkai-musiikkikoulussa kokeen, johon osallistui kaikkiaan 24 lasta. Osallistujat olivat iältään 2–6-vuotiaita.
Sakakibara laittoi lapset kuukausien mittaiselle harjoittelujaksolle, jonka tavoitteena oli saada lapset tunnistamaan pianolla soitettuja sointuja pelkän äänen perusteella. Kokeessa sointuja oli kaikkiaan neljätoista, ja ne olivat kaikki kolmen nuotin duurisointuja. Lapset saivat päivässä neljästä viiteen harjoituskertaa, jotka kestivät vain muutamia minuutteja.
Sakakibara jatkoi harjoittelua lasten kanssa, kunnes he oppivat tunnistamaan kaikki soinnut. Osa lapsista läpäisi harjoittelun alle vuodessa, toisilla taas saattoi kestää puolisentoista vuotta. Kaikki lapset kuitenkin suoriutuivat kunnialla loppuun asti.
Kun kokeen loppuun asti päässyt lapsi oli lopulta onnistunut tunnistamaan kaikki soinnut, Sakakibara testasi, osaisiko tämä havaita yksittäisiä nuotteja. Ja kyllä osasi: harjoittelun lopuksi jokainen lapsi kykeni tunnistamaan pianolla soitetut yksittäisetkin sävelet.
Jokaiselle kokeeseen osallistuneelle 24 lapselle oli siis kehittynyt taito, jonka ajateltiin aiemmin olevan pääasiassa geneettinen harvinaisuus. Heillä kaikilla oli absoluuttinen sävelkorva.
Anders Ericsson ja Robert Pool kertovat Sakakibaran kokeesta kirjassaan Peak: Secrets from the New Science of Expertise. Koe onnistui osoittamaan, että absoluuttinen sävelkorva ei ole synnynnäinen ominaisuus, vaan täysin opeteltavissa oleva taito, kunhan olosuhteet toki ovat suotuisat.
Ikähaarukka 2–6 on tietysti erityisen suotuisa. Se on kriittinen ajanjakso, jonka aikana pikkulapsen aivot ovat herkästi muovautuvat, sillä ne voivat oppia tunnistamaan sävelkorkeuksia yhtä herkästi kuin puhutun kielen äänteitä. Kuuden ikävuoden jälkeen muovautuvuus vähenee selvästi.
Aiemmin on ajateltu, että tämä oppimisen "ikkuna" menee kiinni aivojen kehityksen myöhemmässä vaiheessa. Ericsson ja Pool huomauttavat, että vanhemmalla iällä harjoitelleet lapset tai aikuiset eivät ole oppineet absoluuttista sävelkorvaa yhtä helposti, vaikka he ovat harjoitelleet samalla menetelmällä.
Totuus saattaa kuitenkin olla vivahteikkaampi. Ericssonin ja Poolin kirja on julkaistu vuonna 2016, mutta jo vuonna 2019 Chicagon yliopiston tutkimuksessa onnistuttiin osoittamaan, että myös aikuiset pystyvät oppimaan absoluuttisen sävelkorvan riittävän kurinalaisella harjoittelulla.
Tällaiset tutkimustulokset ovat käänteentekeviä. Iät ja ajat on ajateltu, että kukin ihminen saa potentiaalinsa ikään kuin annettuna – siis että periaatteessa kuka tahansa voi toki aloittaa pianotunnit, mutta vain joistakin voi kehittyä todellisia virtuooseja vain siksi, että geenit ovat suoneet heille lahjakkuuden syntymästä lähtien.
Aivotutkimuksessa tehdyt läpimurrot eivät ei tue tällaista näkemystä. Ei siis ole olemassa mitään luontaista lahjakkuutta, ei musikaalisuuden saralla tai muillakaan luovilla aloilla.
Kaikki on lopulta kiinni vain oikeanlaisesta harjoittelusta. Eikö juuri se ole melko ihmeellistä?
(Täysin sama pätee pitkälti urheiluunkin, vaikka on totta kai tärkeää tiedostaa, että fysiikan suhteen jotkut saavat reippaamman etumatkan kuin toiset. Esimerkiksi Michael Phelps ei ole historian menestynein olympiaurheilija yksinomaan geeniensä takia, mutta ei siitä tajuttomasta siipivälistä ole haittaakaan ollut.)
Sain itsekin kuulla kouluikäisenä, että minulla vaikuttaa olevan enemmän niin sanottua kielipäätä kuin matemaattisia ongelmanratkaisukykyjä. Nykytutkimuksen valossa mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole koskaan ollut kyse, vaan ainoastaan siitä, että tietyt asiat ja aiheet ovat motivoineet ja kiinnostaneet minua enemmän kuin toiset.
Tämä aihe on sydäntäni lähellä, ja sen vuoksi olen paasannut siitä niin monille (ja siksi myös kirjoitan tätä uutiskirjettä). Usein ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta jostain syystä he haluavat silti uskoa ajatukseen lahjakkaista geeneistä. Myytti synnynnäisestä lahjakkuudesta on lähestulkoon yhtä vanha kuin ihmishistoriakin, joten ei ole ihme, että vanhat käsitykset istuvat sitkeässä.
Usein voi kuulla vastakysymyksen: mutta onhan historiassa ihan oikeasti ollut selittämättömiä lapsineroja, eikö?
Sellaisia kuin Wolfgang Amadeus Mozart, eikö?
Tämänkin takia Sakakibaran koe on niin merkityksellinen. Se murtaa jopa satoja vuosia vanhan Mozart-myytin.
Wolfgang Amadeus Mozartin isä Leopold Mozart oli hänkin viulunsoittaja ja säveltäjä, joskaan ei erityisen ansioitunut sellainen. Vähän kuten omalla urheilu-urallaan epäonnistunut jalkopalloilija työntää lapsensa futistreeneihin vaikka väkisin, Leopold Mozart päätti, että sentään hänen lapsistaan on syytä tulla menestyviä muusikoita.
Leopold aloitti projektinsa tyttärestään Maria Anna Mozartista. Maria Annan kuvailtiin jo 11-vuotiaana ihmelapsena osaavan soittaa pianoa ja cembaloa yhtä taitavasti (ellei paremminkin) kuin monet aikuiset muusikot.
Pikkuveli Wolfgang Amadeus seurasi perässä. Hänen kohdallaan Leopold-isä vain aloitti vielä varhaisemmin. Nuoren Wolfgangin tiedetään olleen täydessä treenin touhussa pianon ja viulun äärellä vain neljävuotiaana.
Historiaan ei ole jäänyt tarkkaa dokumentaatiota siitä, millaisia metodeja Leopold Mozart käytti Wolfgang-poikansa treenaamiseen. Voidaan kuitenkin melko varmasti sanoa, että Wolfgang Amadeus Mozart harjoitteli monin verroin intensiivisemmin ja kurinalaisemmin kuin Ayako Sakakibaran kokeeseen osallistuneet lapset, joille riitti vain muutama minuutti päivässä.
Siihen nähden ei ole siis lainkaan yllättävää, että myös Mozartilla oli absoluuttinen sävelkorva. Hänestä puhutaan edelleen poikkeuksellisen harvinaisena synnynnäisenä lahjakkuutena, ja häneen liitetään samanlaisia adjektiiveja jollaisia myös Elizabeth Gilbert käyttää luovuudesta puhuessaan. Mozart oli yliluonnollinen, selittämätön, epätodellinen.
Totuus on kuitenkin jotain paljon arkisempaa: määrätietoista harjoittelua oikeissa olosuhteissa.
Edes Mozartin luovuuden taustalla ei siis ollut minkäänlaista mystiikkaa tai tuonpuoleista, eikä varsinkaan suurta taikuutta.
