Visvainen Resident Evil tuntuu enemmän videopeliltä kuin syvälliseltä tarinalta, ja siksi se toimii

Törmään jatkuvasti ”laiskan sisällön” (engl. lazy content) käsitteeseen ja väitteisiin siitä, että se on nyt se mikä trendaa. Sellaisen sisällön ei kuulemma tule olla liian kiillotettua, vaan suurin piirtein jotain sellaista jonka voisit odottaa saavasi videoviestillä kaveriltasi WhatsAppissa.

No, kokeillaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan kokonaisen tekstin suoraan puhelimellani. Ja jos tämä olisi video, selostaisin näitä asioita suoraan etukamerani välityksellä laiskasti toinen käsi nappikuulokkeiden mikrofonissa kiinni, filtteröimättömyyttäni tietenkin korostaen.

(Laiska sisältö on tietenkin vain yksi sisältögenre itsessään siinä missä "aito" sisältökin. Kirjoitin tästä aiemmin. Ja samalla jotkut väittävät, että ihmiset itse asiassa tykkäävät sellaisista mainossisällöistä, joihin on selvästi panostettu aikaa ja vaivaa, arvatenkin tekoälyn takia. Eriskummallista on tämä aika, jossa ihmiset käyttäytyvät kuin brändit ja brändit käyttäytyvät kuin ihmiset.)

Kävin eilen katsomassa Zach Creggerin ohjaaman ja käsikirjoittaman uuden Resident Evil -elokuvan. Se ei ole varsinaisesti jatkoa millekään aiemmalle elokuvasarjan osalle, vaan on kokonaan oma ja itsenäinen kreiseilynsä.

Kuten muissakin kritiikeissä on huomioitu, uusi Resident Evil on kauhuelokuvana virkistävä ja mielenkiintoinen tapaus sen takia, että se ei edes yritä kertoa mitään Suuria Ajatuksia. Se ei ole siis sellainen kauhuelokuva, joka viimeistään kolmannen näytöksen aikana ravistelee katsojaa kauluksista ja selittää, että ymmärräthän sinä, että tämä on oikeastaan tarina ylisukupolvisista mielenterveysongelmista tai sosiaalisesta eriarvoisuudesta, koska sehän vasta suurinta kauhua onkin.

En tietenkään tarkoita, etteikö sellainen kauhuelokuva voisi toimia hyvin. Onhan esimerkiksi Midsommar mitä mainioin elokuva kamalasta parisuhteesta, Get Out puolestaan käsittelee herkullisen kauhistuttavasti rasismia, ja Talk to Me on viiltävän kamala kuvaus teinien traumoista TikTok-ajassa.

Ajattelen, että kauhu pysyy vuodesta toiseen yhtenä kiinnostavimmista genreistä, koska sillä on omat lainalaisuutensa ja ”sääntönsä”, joita hermostunut yleisö myös osaa odottaa. Juuri näiden sääntöjen puitteissa tekijät voivat ujuttaa säikäytysten väleihin myös syvempää sanomaa.

Kauhu on oikeastaan kuin kolikko, jonka kääntöpuolella on komedia, koska molemmissa on paljon samaa: jännitettä, joka kiristyy äärimmilleen ja sen jälkeen laukeaa. Ei ole sattumaa, että myös Zach Creggerilla on komediataustaa. Myös yhden tämän vuoden puhutuimman elokuvatapauksen eli Obsessionin taustalla on Curry Barker, joka aloitti uransa tekemällä komediasketsejä YouTubeen.

Mutta nihkeimmillään voi käydä niin, että kauhuelokuva hieroo omaa sanomaansa kasvoihin niinkin antaumuksella, että katsojana sitä tuntee paikoin istuvansa ennemminkin luentosalissa kuin elokuvateatterissa. Aivan kuin jotkut kauhuelokuvat tuntuisivat unohtaneen, että kauhu saa myös tuntua puhtaasti viihdyttävältä kummitusjunalta eikä vain ahdistavalta draamalta. Siksi varsinkin monien viimevuotisten indie-kauhujen kohdalla on tullut tunne siitä, että onkohan tämä suuri syvällisyys jo vähän nähty juttu.

Resident Evil kuitenkin hiihtelee tässä mielessä aivan omalla ladullaan. Se on elokuva, jossa kuriirina töitä tekevä Bryan (roolissa mainio Austin Abrams) vain yrittää päästä paikasta A paikkaan B kuljettaen samalla tärkeää elinsiirtolaukkua ennen kuin aika loppuu kesken. Ja homma nyt vain sattuu perkelöitymään, kun laboratoriosta karannut biologinen ase tekee ihmisistä zombeja ja mutanttimonstereita.

Kyse on jälleen kerran tarinan ja juonen eroista. Resident Evil tarjoilee puolitoistatuntisen kestonsa edestä katsojalle enimmäkseen juonta, tarinaa ei juuri laisinkaan. Taustalla toki lymyilee teema isäksi tulemisen pelosta, ja elokuvassa nähdäänkin poikkeuksellisen visvainen ja veriklimppinen vaellus sekasikiöitä kuhisevan synnytysosaston läpi.

Kirjoitin aiemmin siitä, miksi myös Christopher Nolanin The Odyssey -elokuvassa tuntuu olevan enemmän juonta kuin tarinaa, enkä siksi oikein osannut lämmetä elokuvalle vaikka tavallaan halusinkin. Mutta jos kerran Resident Evilin kanssa on sama homma – siis juonen ja tarinan tasapainon suhteen – mikä tekee siitä erilaisen?

Ensinnäkin ajattelen, että esimerkiksi tuhansia vuosia vanhalta Odysseialta on mielestäni ihan kohtuullista odottaakin jonkinlaista emotionaalista syvyyttä ja sydämen viisautta. Nähdäkseni sitä Nolan myös tavoittelee, mutta ei omassa insinöörimäisyydessään onnistu siinä.

Cregger sen sijaan ei yritäkään esittää elokuvansa olevan muuta kuin – ja toistan taas samaa ilmaisua – juonen kuljettamista paikasta A paikkaan B.

Mutta kaiken lisäksi Creggerin Resident Evil kulkee hyvin videopelimäisesti eteenpäin tyylillä, jollaista en muista ihan vähään aikaan elokuvissa nähneeni.

Osa tästä näkyy tietysti visuaalisissa ratkaisuissa ja hetkittäisissä POV-kohtauksissa, joissa kuvan alareunassa aseen piippu osoittaa pimeyteen. Kuvat voisivat olla kuin suoria screenshotteja mistä tahansa toimintapelistä.

Mutta sen lisäksi juonikin liikkuu eteenpäin videopelin lailla. Bryan etenee omalla odysseiallaan koko ajan uusille tasoille, ja samalla panoksetkin kasvavat. Siis kirjaimellisesti: niin aseet kuin luoditkin vaihtuvat asteittain järeämpiin, eli pyssystä haulikkoon ja haulikosta konetuliaseeseen, aivan kuten peleissäkin.

Ja kun aseiden (joita Bryan ei osaa käsitellä) tuhovoima kasvaa, samalla mitalla kasvavat myös vastaan kävelevät hirviöt, jotka muuttuvat alituisesti överimmiksi. Ja mitä syvällistä sanomaa on esimerkiksi monsterilla, joka yrjöää syövyttävää liejua? Ei yhtään mitään! Mistä se edes pölähti ja miksi se on ihan erinäköinen otus kuin muut? En minä vaan vieläkään tiedä! Mutta naurettavan ällöttävän loppuvastuksen sellaisesta oliosta kyllä saa.

Viihdyin Resident Evilin parissa. Se kannattaakin nähdä mahdollisimman täydessä elokuvateatterissa yhdessä kummitusjunan muiden matkustajien kanssa.

Kaikesta huolimatta tällä hetkellä on olo, että pidin Zach Creggerin viimevuotisesta Weapons-elokuvasta vähän enemmän. Mieleni saattaa toki vielä muuttuakin. Cregger on hyvä lyömään kauhun puitteissa asioita todella läskiksi, kuten nyt Resident Evil ja myös hänen esikoisohjauksensa The Barbarian osoittavat, mutta joskus se tuntuu tapahtuvan jonkin tärkeämmän kustannuksella.

Jään joka tapauksessa odottamaan mitä Cregger seuraavaksi keksiikään tehdä.

PS. Vielä joskus Suomessa oli tapana suomentaa leffojen nimiä tähän tyyliin: Rita Hayworth – Avain pakoon (The Shawshank Redemption), Mustat donkkaa tykimmin (White Men Can’t Jump) tai Ransom – lunnaat (Ransom). Resident Evil on niin veripalttuinen, että mielestäni sen suomenkielisen nimen pitäisi vanhan liiton tyyliin olla Verta ja suolenpätkiä – niistä mä käärin sätkiä.

PPS. Jo Weapons-elokuvassa Austin Abrams näytteli narkkaria, joka joutuu pahaan paikkaan. Ja ennen Resident Evil -elokuvaa nähdään myös traileri klaustrofobisesta Whalefall-elokuvasta, jossa Abrams joutuu valaan kitaan. Saakohan Abrams jossain vaiheessa myös sellaisia rooleja, joissa hänen hahmonsa ehtii hengittääkin?